Herra (lähestyy häntä).
Rouva (syöksee hänet pois). Anna minun olla, sanon minä. Minä en tarvitse sinun teeskenneltyä lohdutustasi. Sinä tahdot saattaa minut itkemään, no hyvä, minä itken! Oletko tyytyväinen nyt?
Herra (Tämä on toki liikaa. Hänen kärsivällisyytensä on loppunut. Hän kävelee poikki lattian edes takaisin pitkin askelein).
Rouva. Minä tiedän varsin hyvin että nyt olen naurettava! Onko oikein että itken? Ei, minun pitäisi päin vastoin totuttaa itseäni asemaani. Löytyyhän niin monta vaimoa, jotka kestävät miehensä välinpitämättömyyttä ja kumminkin pysyvät pystyssä. Kaikkia avioliittoja ei voi kohottaa. Meidän avioliittomme solmittiin liian onnellisissa oloissa. Kaikki iloitsivat sen johdosta — ainoa teräväsilmäinen oli vanha täti Rosalie rukka!
Herra (on seisonut kamiinin edustalla selkä yleisöön. Kuultuaan viimeiset sanat kääntyy hän vaimoonsa).
Rouva. Niin, jos kohta 85 vuotias, oli hän kumminkin teräväsilmäinen. "Ota vaari, tyttöseni!" sanoi hän minulle. — "Sinä menet naimisiin kuluneen miehen kanssa."
Herra (vastustaen).
Rouva. Niin, pieninkin asia todistaa elähtynyttä miestä! — miestä, jonka ensimmäisestä nuoruudesta liikkui monta hämärää juttua, ja joka tuo kotiinsa ajattelemattomia, tuhlaavaisia tapoja.
Herra (Viime hetkinä on herra näyttänyt yhä kärsimättömämmältä, kuultuaan sanan: "ajattelemattomia", taittaa hän paperiveitsen, jonka on ottanut kamiinin päältä).
Rouva. Siinä sen nyt itse näet: sinä hävität kaikki. — Siinä sinun vastauksesi!