Herra (hämmästyneenä).
Rouva. Niin rummuttajan tytär! Sinä et voi kieltää, olenhan itse nähnyt hänen isänsä, tuon vekkulin, joka toimitti isälleni hänen kunnianauhansa, voin sen sinulle näyttää, jos tahdot.
Herra. — —
Rouva. Mutta se ei liikuta sinua? Sen kyllä ymmärrän! Sinä et tahdo saastuttaa ihannettasi, etkä vähentää armaasi kunniaa!
Herra (hämmästyy).
Rouva. Oi, suo anteeksi! en luullut sinua niin hellätuntoiseksi. Vastaisuudessa olen kyllä karttava tätä puheenainetta. Kaikki, mitä rouva Tourimel tekee, on tietysti täydellistä, joskin hän koettaa riistää minulta mieheni rakkauden ja lapsiraukalta hänen isänsä, ja tuottaa onnelliseen kotiin epätoivoa ja turmiota, minä en ole valittava, en, minä vaikenen, ja koetan kuvitella että kaikki on niinkuin olla pitää, aivan luonnollista, aivan oikein ja aivan kunniallista. Mutta minä en sano sanaakaan, vaikka väittäisit vastaan kuinka paljon tahansa.
Herra. — —
Rouva. Vaan kenties se ei riitä? Ehkä tämä uhri ei sinua tyydytä? Ehkä pitää minun vielä heittäytyä rouva Tourimel'in jalkoihin ja rukoilla häntä saattamaan miestäni perikatoon.
Herra. — — (Tällä kertaa olisi hänellä tilaisuus puhua, vaan hän pidättää itsensä, kääntyy selin, olkapäitään kohottaen).
Rouva. Loukkaannu vaan! Siinäpä todistus. — Se onkin viisaasti tehty, kun ei löydä sanoja, millä voisi itseään puolustaa.