VALPURI.
Voi, se
Sinäkö olet?
AKSEL.
Ei, en ole Aksel;
Sill' Aksel oli poika murheellinen,
Ja tässä, armas Valpur, syleilet sä
Onnellisinta sota-urosta.
VALPURI.
Mun Akselini, onko mahdollista?
AKSEL.
Uskolliselle sydämelle kaikk'
On, armas tyttö, mahdollista, kaikki
Vaeltajalles onnistui. Nyt on
Hän määrän pääss', ei haudan partaalla,
Ja kiittää Herraa hänen annostansa.
Ma valan vannoin, ett'en palais ennen,
Kuin kirkko lempemme on hyväksynyt.
Kas täss' on pyhän isän lupakirja!
Oi, Valpur, synnittä me rakastaa
Nyt saamme. Rintaa vasten silkkikuoress'
Se säilyy kellertävä pärmäkirja.
Taivainen kirja! Lues: "Hadrianus
Episcopus, servus servorum Dei" —
Niin oikein, niin, tää Rooman kielell' on,
Mut mua sun rakastaa se sallii; niin
Se vanhus hyvä vakuutti. Ja nyt
Mun sydämeni armaisin, sa vanno
Täll' leveällä hautakivellä,
Jonk' alla Harald Gille lepää, meidän
Es'isämme, ett' tänäpänä vielä
Sa tahdot tulla eteen alttarin
Kanss' Akselin sun ylkämiehenäs.
VALPURI.
Oi, tiedätkö, mun Akselini, että
Kuningas on —
AKSEL.
Ma kaikki tiedän, kaikki;
Hän sua rakastaa! — Ja sinä?
VALPURI.
Minä
Rakastan Akselia.
AKSEL.
Taivaista.
Oi kaunopuheisuutta! Vielä kerran,
Se vielä kerran lausu, kyyhky sorja,
Mit' ensikerran sulosuusi sanoi;
En tajunnut sit' oikein vielä.
VALPURI.
Minä
Rakastan Akselia.
AKSEL.
Kuulittenko
Te kaarrokset? Te kuvut korkeat?
Te Herran alttarit? Oi, Akselia
Hän rakastaa! No, siis ei muu kuin kuolo
Erota sua Akselista. Tule!
Mun anna sormus panna sormehes.