Katsoipa Elsa neito
Jo tähtein kulkua.
Vaan hautaan kuollut vaipui,
Ei näy nyt sulhoa.
Men' Elsa neito kotiin,
Hän syvään sureksi;
Kuukausi siitä kului —
Jo maassa makasi.
(Wilhelm on ääneti; Valpuri makaa
liikkumatonna, pää Akselin käsivarrella.)
WILHELM.
Jo laulu loppui, jalo Valpur! — Valpur!
(Nousee seisoalle.)
Taas ylös nouse! Laulu loppui. Hän
Ei liikahda. — On kalvas, kylmä. Enää
Ei hengikään. — Tät' aavistin! Oi, Valpur
On kuollut! Niin kuin Nanna Baldurinsa,
Kuin Inker' Hjalmarinsa keralla
Ja Elsa Aaken. Hänen sydämensä
Surusta särkyi sulhon ruumiin ääreen. —
Uskollisuutta oi, kuink' olet suuri
Sa Pohjan perillä! — Tuoss' sylitysten
Hengettöminä ovat nyt, mut hengin
Yhdistyneinä luona Jumalan!
Ja hautavirren teille Wilhelm veisas'.
Se ystävyyden viime tehtäv' oli.
(Sotasoitantoa kuuluu ulkoa.)
GOTTFRID tulee.
Kuningas Hakon kaatui, Erling voittaa.
Kuninkaan ruumis tuodaan tänne.
WILHELM.
Kuollut
On koko Gillen suku siis. — Nyt, Gottfrid,
Luo piispan riennä, vie hän laivaan; siellä
Mua varro. Ennen päivän laskua
Me Trondjemista purjehdimme pois.
(Palvelija menee. Wilhelm paljastaa miekkansa.)
Ja nyt, mun armaat ystäväni! Siks
Kun hauta aukenee ja yhteen liittää,
Mit' elo erillänsä piti, siksi
Uskollisena ystävänä Wilhelm
Osottaa teille viime kunniaa.
Ruumiinne vartijana seison; lasken,
Ritari uljas, kilpes, miekkas, armaas
Kukilla koreiltuna, arkulles,
Ja kirkkaaseen ma vaskilaattaan piirrän:
Täss' Aksel Thordinpoika lepää ynnä
Ihana Valpur; kuninkaalleen Aksel,
Yljälleen Valpur uskollisna kuoli.