VALPURI.
Sua oivaks harpunsoittajaksi sanoi
Mun Akselini.
WILHELM.
Kuohuvata mieltän'
Useinkin harpun ääni vaimentaa.
VALPURI.
No niin! Sä näetkö, jalo Wilhelm, tuolla
On loukoss' äitin' haudan luona harppu.
Mont' unetonta yötä Valpur ääntään
Korotti hautain keskellä sen kanssa.
Mont' erää ritar' Aaken laulun sillä
Aloitti hän. En päähän koskaan päässyt,
Kun kuuma kyynelvirta vienon äänen
Jo vaivutti. Vaan, jalo ritarini,
Jumala lujemman soi luonnon sulle;
Sa harppu ota, tuonne vastapäätä
Mun Akselian' istu, pylvään viereen;
Ja laula kielten soitoll' laulu loppuun,
Joll' aikaa Valpur vieress' Akselinsa
On polvillaan. Äl' ylös nouse
Myös ennen, kuin on kaikki ohi, Elsa
Kun Aakeaan on kuoloon seurannut.
WILHELM.
Ma koitteess' aamun lohdun sulle laulan.
(Valpuri lankee polvillensa Akselin ruumiin viereen,
Wilhelm ottaa harpun, istuutuu ja laulaa:)
Oli ritari Aake,
Hän saapui saarehen;
Hän kihlas Elsa neidon,
Tuon immen suloisen;
Hän kihlas Elsa neidon,
Kullalla kihlasi;
Kuukausi siitä kului —
Hän maassa makasi.
Olipa Elsa neito,
Hän hivui huolessaan;
Sen kuuli ritari Aake
Syvässä haudassaan.
Jo nousi ritari Aake,
Sai arkkuns' olalleen,
Ja luoksi neidon joutui,
Vaan vaivaks itselleen.
Hän arkull' ovea kolkkoi,
Kun haamu oli hän.
Sa kuule, Elsa neito,
Ylkä laske sisähän.
Ja vastasi Elsa neito:
Ma lasken, jos vieläkin
Voit Jesusta mainiella
Niin kuin voit ennenkin.
Aina kun iloitseva
Sa olet ja riemuinen,
Niin ompi arkkuni sisus
Juur' punaruusuinen.
Aina kun sureileva
Sa olet ja murheinen,
Niin ompi arkkuni sisus
Juur' verinen, hurmeinen.
Jo kukko valpas laulaa,
Mun täytyy hautahan;
Kaikk' kuolleet hautaan käyvät,
Siis riennän seurahan.
Taivasta kohden katso
Ja tähtein kulkua,
Niin huomaat, kuinka hiljaa
Yö ompi kulussa.