VALPURI.
Sormus?
WILHELM (ottaa ylös sen).
Niin, se Akselin
On sormus. Tunnen sen.
VALPURI.
Se hautaan siis
Ei kierinyt? Es'isämme! Oi, nyt mä
Tajuan sinut; tajusinpa kohta.
Mun sormukseni mulle anna!
(Panee sen sormeensa.)
Aksel!
Nyt kihlattusi olen. Akselin
Nyt olen morsian! Nyt samaan hautaan
Me saadaan haudata.
WILHELM.
Oi, tyttö raukka!
VALPURI.
Vai raukka? Ei, vaan tyttö onnellinen!
Sa, jalo ystäväni! — ystäväksen'
Sua sanon, sillä ystäv' Akselin
Sa olit; — ystäväni, taidathan
Tuon vanhan laulun Aake ritarista
Ja Elsa neidosta?
WILHELM.
Sen Tanskan piispa
Ol' äitilleni opettanut; hän sen
Opetti mulle piennä ollessani.
VALPURI.
Sen vielä toki muistat.
WILHELM.
Varsin hyvin.
VALPURI.
Se hupaist' on! — Mun Akselini sanoi
Sull' oivan äänen olevan; ei hennon,
Mik' eloss' ihmisiä himartaa,
Vaan jalon, vahvan, järeän, kuin ois
Se haudasta. Niin, jalo Wilhelm, teetkö
Sen hyvän mulle Akselin ja teidän
Välisen ystävyyden tähden, että
Sen laulun Valpurille laulat, jolloin
Hän vastavuoroon panee sormuksensa
Akselin kelmeähän sormeen.
WILHELM.
Sit'
En epää, jos se sulle lohduks on.