Äiti tuli tyttärensä seuralaiseksi ja molemmat pyysivät minua viipymään hetken aikaa vielä heidän kanssa; vaan ei sopinut minun enää jäädä sinne, sillä näin kuinka kuu oli taivaanrannalle nousemassa. — Oli aika lähteä.
Huomenillalla menin taas forstmestarin puutarhaan. Olin heittänyt ison viitan hartioilleni, hatun olin painanut silmilleni ja menin Miinaa puhuttelemaan. Kun hän katsoi minuun, liikahti hän ikäänkuin tahtomattaan; silloin muistui elävästi mieleeni se yö, jolloin olin näyttäytynyt kuutamossa, se hirveä yö. Miina se oli todellakin. Vaan ehkä hän ei ollut minua tuntenutkaan. Hän näytti kovin hiljaiselta ja miettiväiseltä — minulla oli kovin mieli raskas — nousin seisoalleni. Hän heittäysi hiljaa nyyhkyttäen rinnalleni. Minä poistuin.
Siitä lähtien tapasin hänet useimmiten itkemästä; kävi yhä synkemmäksi mieleni. Tytön vanhemmat ne vain mahdottoman onnellisia olivat. Se merkille pantava päivä lähenemistään läheni, kamalana ja mustana kuin mikähän ukkospilvi. Aatto oli käsissä, minun oli vaikea hengittää. Olin varalta täyttänyt kultarahoilla muutamia arkkuja, odotin maltittomasti 12:nnen hetken tuloa. — Jo oli käsissä tuo tärkeä aika. — Minä istuin ja odotin, kellonviisaria katsellen, sekunteja ja minuutteja lukien, niinkuin olisivat ne olleet puukoniskuja. Kuullessani jotain ääntä mitä hyvänsä hypähdin seisoalleni. Jo alkoi päivä sarastaa. Hitaasti tirkkeni aika, tuli puolisenaika, ilta, yö; kellonviisarit nykähtivät, toivoni oli lakastumassa; kello soi 11 eikä näkynyt ketään, viimmeisen tunnin viimmeiset minuutit menivät eikä ketään näkynyt, kello alkoi soida 12:sta, nyt oli se otollinen hetki mennyt sivu — ja toivottomana minä mies polonen vaivuin vuoteelleni takaisin, surkeaan itkuun. Huomenna siis täytyi minun — yhä varjottomana — pyytää rakastettuani aviopuolisokseni; vasta aamupuolella tuli hetkeksi levoton uni silmiini.
V.
Oli vielä varhainen aamu, kun heräsin siitä että viereisestä huoneesta kuului kiivasta puhetta. Kuulin Bendelin kieltäyvän laskemasta sisään; Raskal huusi vihasesti että hän välittää viisi mokomasta kiellosta ja vaati vaatimalla että hän laskettaisiin minun huoneeseen. Hyvänsuopea Bendel huomautti häntä siivosti että seuraus semmoisesta röyhkeydestä, jos se tulisi minun tietooni, olisi etusasta palveluksesta erottaminen. Raskal uhkasi lyödä häntä jos hän yhä niskottelisi.
Kesken pukemista avasin oven ja huusin Raskalille: "Mitä asiaa sinulla, lurjus?" — Hän peräysi pari askelta ja vastasi kylmäkiskoisesti: "Pyydän nöyrimmästi Teitä, herra kreivi, kerrankaan näyttämään varjonne … aurinko paistaa kartanolla parasta aikaa varsin kirkkaasti." —
Tuntui kuin ukkonen olisi iskenyt minuun. En isoon aikaan saanut sanaa suustani. — "Mitenkä sinä, renki, kohtelet minua?"… Tyyneesti hän keskeytti puhettani: "Renki saattaa olla rehellinen mies silti, vaikka hän ei tahdokaan palvella varjotonta isäntää; irti sanon itseni Teidän palveluksestanne". Minun täytyi koittaa toista keinoa. "Raskal rakas, kuinka on mieleesi juolahtanut noin hullunkurinen ajatus, mitenkä voit ajatella, että…?" Vaan hän tyyneesti yhä sanoi: "On ihmisiä, jotka väittävät, että olette varjoton … siis, pitkittä mutkitta, näyttäkää varjonne tahi laskekaa minut palveluksestanne."
Bendel, kalpeana ja vavisten, vaan malttavampi kuin minä, antoi minulle muutaman viittauksen että tarjoaisin hänelle rahaa, jolla käy lahjoominen ketä hyvänsä, vaan sekin oli turhaa työtä; hän heitti rahat lattiaan jalkojeni juurelle: "Varjottomalta en vastaanota mitään". Hän kääntyi minulle selin ja poistui, hattu päässä, jotain laulua hyrähdellen, huoneesta hitain askelin, Seisoin siinä Bendelin kanssa kuin kivettynyt, nolona katsoen hänen jälkeensä.
Raskaasti huokaellen ja kuolema sydämmessäni valmistausin vihdoinkin lupaukseni toteuttamaan ja kuin rikollinen ikään tuomarini eteen esiintymään forstmestarin puutarhaan. Menin siihen puitten varjostamaan lehtimajaan, jota sanottiin kreivi Pietarin majaksi ja jossa minua olivat odottamassa tälläkin kerralla. Iloisena ja huoletonna tervehti minua tytön äiti. Vaan Miina istui siinä kalpeana ja kauniina kuin ensi lumi, joka syksyllä kukkia peittää, kohta taas vedeksi sulaakseen. Forstmestari, joku kirjoitettu paperi kädessään, käveli kiivaasti kahakäteen ja näytti siltä kuin olisi hän tahtonut salata mielenkuohuaan, jonka hänen tavallisissa oloissa jäykät ja liikkumattomat kasvonsa, vuoroin punaisina vuoroin kalpeina, ilmaisivat. Hän tuli luokseni minun tullessani sisään ja pyysi saadakseen puhutella minua kahden kesken. Se polku, jonne hän kutsui minut perässään kulkemaan, vei muutamaan laitaan ja puuttomaan puutarhan osaan. — Äänetönnä istahdin muutamalle penkille ja hetken aikaa oltiin vaiti.
Forstmestari kiivaasti yhä käveli kahakäteen, kunnes lopulta äkkiä seisahtui eteeni ja katsottuaan siihen paperiin, joka oli hänellä kädessä, tuikeasti minulta kysyi: "Herra kreivi, te ehkä tunnette muuatta miestä, nimeltä Pietari Schlemihl, häh?" En puhunut mitään… "Muuatta miestä, jolla on erinomaiset lahjat ja ominaisuudet — häh?" Hän odotti vastausta. — "Entä jos itse olisin se mies?" sanoin vihdoinkin. — "Se", lisäsi hän, kiivaasti tiuskien, "joka on varjonsa hukannut!!" — "Tuota olen aavistanut, tuota olen aavistanut," huusi Miina, "niin, olenhan jo aikoja sitten sen tiennytkin!" ja hän heittäysi äitinsä syliin, joka hämmästyksissään ja tytärtään halaillen nuhteli häntä siitä, että hän onnettomuudekseen oli salannut tuota asiaa. Vaan Miina oli, kuin Arethusa, muuttunut kyynellähteeksi, joka joutui kutreilleen minun ääntäni kuullessaan.