"Ja te kelvoton," huusi forstmestari vihoissaan, "olette tavattoman röyhkeästi pettäneet minua ja tytärtäni; ja te olette muka rakastavinanne häntä, jonka olette tällä tavalla pettäneet! Katsokaahan kuinka hän tuossa itkee ja käsiään vääntelee. Hirveätä, hirveätä!"
Olin siihen määrään pökerryksissä, että aloin höpistä: "Oli miten oli, eihän varjo ole kuin pelkkä varjo vain, jos hätä tulee, niin tulee kai varjottakin toimeen, tarpeetonta on tästä asiasta kovin suurta melua nostaa." Vaan tunnossani myönsin, että tuo puheeni oli lorua, jotta herkesin puhumasta, eikä hän huolinut edes vastatakaan. Kuitenkin lisäsin: "minkä on hukannut, sen voipi saada takaisin joskus."
Vihasesti huusi hän: "Tunnustakaahan, tunnustakaa, millä lailla olette varjonne menettäneet!" Minun täytyi turvautua taasenkin valeeseen: "Muuan tolvana kerran taitamattomasti varjooni astui, jotta tuli siihen iso reikä … olen korjatteelle lähettänyt varjoni, sillä rahalla saa paljon aikaa, jo eilettäin olisi minun pitänyt saada se takaisin."
"Hyvä on, hyvä, hyvä!" vastasi forstmestari vuorostaan, "te kositte nyt tytärtäni, on toinenkin kosija, minun on asia tyttärestäni huolta pitää. Kolme päivää annan teille varjonne korjauksen varalle; jos kolmen päivän perästä palaatte takaisin oikean varjon kanssa, olette tervetulleet. Vaan neljäntenä päivänä, jos ette ole palanneet, niin saatte uskoa, että olen antava tyttäreni toiselle kosijalle puolisoksi." — Yritin vielä sanoa sanasen Miinalle, vaan hän itki kovasti ja turvansi äitiinsä; ja äiti äänetönnä viittasi minulle, käskien minun mennä. Horjuvin askelin meninkin ja minusta tuntui kuin olisi maailma hävinnyt taakseni.
Olin joutunut Bendelin rakkaasta huolenpidosta erilleni ja harhailin metsissä ja niityillä. Tuskan hiki juoksi otsaltani ja huokaukset pääsivät ehtimiseen rinnastani; olin kuin mieletön.
En tiedä kuinka kauan olin sillä lailla kuleksinut, kun arvaamatta joku tarttui minuun käsivarresta jollakin päivänpaisteisella kankaalla. — Pysähdyin ja katsoin taakseni … se oli harmajatakkinen mies, joka näytti siltä kuin olisi hän kiivaasti juossut perässäni hengästyksiin asti. Hän alkoi kohta puhutella minua:
"Lupasin tänään teitä tapaamaan tulla, vaan te ette malttaneet odottaa. Vaan ei ole hätää mitään, te osaatte ottaa hyvästä neuvosta vaari, voittehan saada varjonne takaisin, jos haluatte, ja palata kohta forstmestarin puutarhaan. He sanoivat teidät tervetulleiksi, ja kaikki on ollut vain pientä pilaa muka. Raskalista, joka on pettänyt teitä ja joka on kosimassa morsiantanne, pidän minä huolen, hän, mies parka, on jo tarpeeksi kypsä."
Olin vielä kuin unissani. "Lupasin tänään —?" tuota hänen puhetta jäin ajattelemaan — hän oli oikeassa, olin kaiken aikaa yhden päivän suhteen erehtynyt. Oikealla kädelläni koitin oliko kukkaroni tallella… Hän arvasi mikä minulla oli mielessä ja peräysi kaksi askelta.
"Olkaa huoleti, herra kreivi, kukkaronne saatte pitää." Öllistäen, ihmetellen katselin häntä. Hän sanoi: "Pyydän teitä suostumaan vaan muutamaan joutavaan pyyntööni; olkaa vain hyvä ja kirjoittakaa nimenne tämän paperin alle." — Siinä paperissa oli luettavana seuraavat sanat:
"Suostun täten, kun sieluni erkanee ruumiistani, jättämään sieluni perinnöksi sille, jonka hallussa on tämä paperi."