Katselin ääneti ja ihmeissäni tuota paperia ja sitä harmajata miestä, vuoroon kumpastakin. Hän oli sillä välin pistänyt muutaman uuden kynän veripisaraan, joka oli kädelläni, orjantappuran oka muuan kun oli sitä äskettäin haavottanut.
"Kuka te olettekaan?" kysyin vihdoinkin. "Vähät siitä kuka olen," vastasi hän, "ja eikö näy päältäkin päin? Mies polonen, mikähän lie oppinut jokunen, jota hänen ystävänsä palkitsevat kiittämättömyydellä niistä komeista lahjoista, joita hän antaa heille, ja jolla ei ole muuta hupia tämän maan päällä kuin vähäsen kokeilimisia kaikenlaisia… Vaan kirjoittakaa toki nimenne tämän paperin alle! Tänne, oikealle puolelle: Pietari Schlemihl."
Pudistin päätäni ja sanoin: "Anteeksi, vaan nimeäni en kirjoita." —
"Ettekö," hän ihmetteli, "ja miksikä ette?"
"Näyttää toki arveluttavalta jossain suhteessa sieluni antaminen varjoni tähden"… "Vai niin, vai niin!" hän yhä kummasteli, "arveluttavaltako?" ja hän naurahti pilkallisesti. "Vaan sanokaahan minulle, mitä se sielunne oikeastaan onkaan? Oletteko sitä koskaan nähneet ja mitä aiotte silla toimeensaada kuoltuanne, häh? Olkaahan vain hyvillänne, että olette tavanneet muutaman asianharrastajan, joka tuosta joutavasta kalusta, jota toiset sanovat galvaaniseksi voimaksi, toiset sähkövoimaksi, mikä miksikin, oikean hinnan maksaa tahtoo, nimittäin antaa teille siitä oman ruumiinne varjon, jolla voitte vuorostanne saada morsiamen ja tiesi mitä hyvää ikinä haluatte. Vai tahdotteko heittää tuota tyttö riepua sen kelvottoman konnan Raskalin käsiin, häh? Vaan käykäähän omin silmin katsomassa; tulkaahan minun kanssa, niin mennään forstmestarin puutarhaan", kehotti hän, taskustaan ottaen ja minulle tarjoten kaapun semmoisen, joka tekee ihmisen näkymättömäksi.
Minun täytyy tunnustaa, että minua sanomattomasti hävetti joutua naurun alaiseksi tuon miehen nähden. Vihasin häntä koko sydämmestäni ja uskon, että tämän vastenmielisyyteni vuoksi eikä niinkään periaatteellisista syistä kieltäysin nimeni allekirjoituksella ostamasta takaisin varjoani, vaikka kylläkin olisin tarvinnut sitä. Minua kauhistutti yksin se ajatus, että tuo ruma juonittelija, tuo irvinaama, astuisi pilkallisesti minun ja rakastettuni, kahden haavoitetun sydämmen, väliin. Arvelin, että se mikä oli tapahtunut oli sallittu ja että surkeuteni oli peruuttamaton: sen vuoksi käännyin miehen puoleen ja sanoin:
"Olen teille varjoni myynyt tästä kukkarosta, joka kyllä on hyvä olemassa ja etusa, vaan minua on kovasti kaduttanut tuo kauppa. Eikö peruuteta sitä, Jumalan tähden?" Hän pudisti vain päätään ja heittäysi synkän näköiseksi. Lausuin vielä: "Enkä halua mitään enää myydä teille, vaikka saisin varjonikin takaisin, enkä siis nimeäni tuohon paperiinne kirjoita, en! Siitä käy päättäminen pitkittä mutkitta, että ne naamiaishuvit, joihin kutsutte minut osalliseksi muka, olisivat teitä huvittavaisempia kuin minua; siis en rupea, en sekau niihin, ja koska niin on, hyvästi!"
"Onpa ikävä, herra Schlemihl, että te ette voi suostua kauppaan, johon olen ystävällisesti teitä kehotellut. Vaan olkoon, entä vasta olen onnellisempi. Hyvästi sitte, näkemiin asti! — Sivumennen sallikaa kumminkin minun osottaa, että niitä kaluja, joita ostan kulloinkin, en heitä homehtumaan suinkaan, pidän kuin pidänkin niitä sievästi."
Hän veti heti varjoni taskustaan, laski sen levälleen nurmelle, auringon puolelle jalkoihinsa, sillä lailla, että hän kulki kahden varjon välissä, hänen oma varjonsa toisella puolen ja minun varjoni, joka häälyi seuraamaan häntä sekin, toisella puolella. Minne hän meni, sinne minunkin varjoni.
Kun en ollut kaualle aikaa varjoani nähnyt ja nähdessäni nyt kuinka se oli tuon kelvottoman miehen hallussa, juuri silloin kuin olisin sitä paraiten itse tarvinnut, sydämmeni oli pakahtua ja aloin katkerasti itkeä. Tuo inhottava mies ylpeili siitä minulta ryöstetystä kalustaan ja uusimaan tarjoustaan rupesi hävyttömästi.
"On se vieläkin kaupaksi, ei muuta kuin nimenne kirjoitatte, niin Miina parka pääsee tuon konnan Raskalin kynsistä teidän, herra kreivin, syliin … ei kuin nimenne kirjoitatte, muuta ei." Kyyneleet alkoivat taas juosta silmistäni, vaan käännyin hänelle selin ja käskin hänen mennä.