Hän kuuli käskyjäni allapäin, pahoilla mielin; hänen rukouksilleen, pyynnöilleen, neuvoilleen heittäysin kovakorvaiseksi; itkussa silmin toi hän hevoseni.
Vielä kerran puristin sen kunnon palvelijan kättä, heittäysin hevosen selkään ja pimeän yön suojassa jätin hyvästit sille paikalle, johon onneni oli hautautunut, siitä huoletonna mihin hevoseni oli viepä minut; sillä minulla ei ollut tässä maailmassa enää mitään määrää, mitään toivoa.
VIII.
Matkatoverikseni rupesi hetken päästä muuan jalkamies, joka, vähän matkaa hevoseni rinnalla käveltyään, pyysi saadakseen heittää lakkinsa taakseni hevosen selkään, meillä kun oli sama tie kulettava. Pitemmittä puheitta suostuin. Hän kiitti siitä vähäsestä avusta, palkinnoksi alkoi kiittää hevostani hyväksi muka, vieläpä ylistämään niitä onnellisiksi, jotka ovat rikkaita; lopulta rupesi ikäänkuin itsekseen pakisemaan; muita kuulijoita ei ollut hänellä kuin minä yksin.
Hän selvittää alkoi ajatuksiaan tämän maailman olosta ja menosta, eikä aikaakaan, niin jo otti metafysiikan käsiksi, jolta tieteenhaaralta vaaditaan selvitystä kaikkiin arvoituksiin. Sitä kysymystä, johon oli vastattava, hän esitti hyvin selvästi ja ryhtyi sitten siihen vastaamaankin.
Tiedät, ystäväni, minun myöntäneen, filosofein kirjoja koulussa luettuani, että minulla ei ole ensinkään niitä lahjoja, joita pitää olla filosoofeilla enkä ole heidän virkaan sotkeutunut; olen jättänyt monta asiaa omaan rauhaansa ja ajatellut, että ei niitä kaikkia maailman asioita kuitenkaan pysty ymmärtämään ja selville saamaan; olen, neuvosi mukaan, luottanut vain siihen terveeseen järkeen, joka on kaikille ihmisille yhteinen, ja koittanut kulkea omia teitäni, filosoofeista viisi. Vaan tämä puhelias mies, joka käveli hevoseni rinnalla, näytti minusta olevan varsin viisas ajattelija, hän osasi panna sanansa taitavasti vallan, rakensi, niin sanoakseni, kauniin ja säännöllisen aaterakennuksen, jolla oli vankka kivijalka ja joka nousi siitä korkeakattoisena ilmaan ja jalona kerrassaan. Vaan kuitenkin kaikitenkin puuttui siitä sisällistä ryhtiä eli juuri sitä, mitä olin kaivannut eikä ollut minusta tuon matkatoverini aaterakennus kuin semmoinen taiteellisesti koottu taideteos, joka ainoastaan ulkonaisella sievyydellään ja säännöllisyydellään miellyttää katselijaa; vaan mielelläni kuuntelin sitä kaunopuheliasta miestä, koska huomioni kääntyi mureistani ja kärsimyksistäni pois häneen.
Sitä tietä kulkiessamme alkoi päivä sarastaa; hämmästyin, nähdessäni itäisellä taivaanrannalla kirkkaita värejä, jotka ennustivat, että aurinko on kohtsiltään nousemassa, sillä ei ollut likitienoilla niin minkäännäköistä suojaa, ei kiveä, ei puuta eikä pensastakaan. Aamusilla varhain varjot ovat pitkät ja komeat, kuten tietty. Ja olin matkatoverin seurassa, minä varjoton mies! Heitin silmäyksen siihen matkatoveriini ja hämmästyin yhä pahemmasti. — Hänhän olikin se harmajatakkinen mies.
Hän naurahti, nähdessään hämmästystäni, ja alkoi rupatella, ennenkuin ehdin vielä sanoa yhtään sanaa: "Älkäämme vielä kuitenkaan erotko toisistamme vähään aikaan, koskapa meillä on keskenäisiä etuja toistemme seurasta — ja niinhän on tapa maailmassa, että ollaan ystäviä niin kauan kun on edut vielä yhteisiä — onhan tilaisuutta eroonkin joskus. Tämä tie, joka kulkee pitkin vuoren rinnettä, on kumminkin mukavin teidänkin kulkea; laaksoon teillä ei ole asiaa ja luonnollisesti te ette palaa ylös mäkeäkään enää. Tätä tietä minäkin kulen. — Huomaan, että käytte kalpeaksi ennenkuin aurinko on ehtinyt tulla näkyviinkään. Tahdonpa lainaksi antaa teille teidän varjonne siksi aikaa kuin tässä kahden vaellamme, entäpä siedätte minut läheisyydessänne. Teillä ei ole tosin enää Bendel vieressänne. Vaan minä tahdon halusta teitä palvella. Ette tosin rakasta minua, se on kylläkin ikävä. Vaan voittehan silti käyttää minua hyväksenne. Paholainen ei ole varsin niin musta miksi häntä maalataan. Eilen te suututitte minua, tosi se, vaan tänään en enää huoli sitä muistaa, ja onhan teiltä aika kulunut hupaisemmasti tähänkin asti, sen myönnätte kai. — Ottakaahan koetteeksi varjonne käytäntöön taas."
Aurinko oli noussut, tiellä alkoi tulla ihmisiä vastaan; suostuin tarjoukseen, vaikka vastenmielisesti. Hän laski hymysuin varjoni maahan eikä aikaakaan, niin se oli jo hevoseni varjon vieressä ja juosta hölkytteli yhtä hilpeästi kuin sekin. Mieleni kävi hyvin oudoksi. Maalaisia tuli vastaan, jotka kunnioittavaisesti nostivat lakkinsa ja tervehtivät arvokasta herrasmiestä muka. Ahnain silmin ja sykkivin sydämmin katselin hevosen selästä sitä varjoa, joka ennen oli ollut minun, vaan jonka nyt olin oudolta mieheltä, vieläpä viholliseltani lainaksi saanut.
Harmaja mies huoletonna käveli vieressä, jopa hyrähteli muuatta lauluakin. Hän jalkasin, minä ratsun selässä — kiusaus oli liian suuri; äkkiä nykäsin suitsia ja kannustin hepoani, ajaen täyttä laukkaa toiselle tielle; vaan varjoni ei seurannutkaan mukaani, se putosi näet tienhaarassa hevosen selästä ja jäi odottamaan oikeata omistajaansa. Minun täytyi häpeissäni palata; se harmaja mies huoletonna käveli tiellä, hyrähtäen laulua loppuun ja sitten vasta alkoi pilkallisesti nauraa, nostaen varjon paikalleen takaisin ja neuvoen kuinka muka varjo vasta sitten pysyy siinä kuin minä tulen sen oikeaksi omistajaksi. "Minä pidän teitä varjosta kiinni," sanoi hän, "ettekä minusta erillenne pääse. Rikas mies, jommoinen te olette, tarvitsee varjoa, se on selvä sanomattakin. Olette vain moitittava siitä, että tuota ette ole ennen oivaltaneet."