Kulin eteenpäin sillä samalla tiellä; minulla oli kaikki tämän maailman mukavuudet, vieläpä sen kaikki loistotkin ja komeudet. Vapaasti ja keveästi saatoin kulkea, koskapa minulla oli varjo, jospa kohta lainattu; ja kaikkialla arvosteltiin minua niinkuin rikkaita arvostetaan. Vaan sydämessäni oli kuolema asumassa. Kummallinen toverini, joka oli siihen määrään nöyrä olevinaan, että sanoi olevansa maailman rikkaimman miehen kelvoton palvelija, oli todellakin erinomaisen palvelevainen, mahdottoman taitava ja näppärä, niinkuin tosiaankin pitää olla rikkaan miehen palvelija, mutta hän ei milloinkaan jättänyt minua yksikseni, aina vain oli vieressäni, hokien myötään, että minun pitäisi lopulta kumminkin suostua siihen kauppaan, jota hän oli esittänyt, jospa ei muunkaan tähden, niin kuitenkin päästäkseni hänestä erilleni. — Vihasin häntä, vaan hän oli minulle vaivaksi sen ohessa. Toisinaan suorastaan pelkäsin häntä. Olin joutunut hänestä riippuvaiseksi kerrassaan. Vietyään minut takaisin maailman prameuteen, jota olin pakoon mennyt, piti hän minut hallussaan. Minun täytyi kuulla hänen koreita puheitaan ja tunsin, että hän oli oikeassa. Onhan tosi, että rikkaalla pitää olla varjo ja että, jos halusin äveriäitten säätyyn kuulua, ei minulla kaiketikkaan muuta neuvoa ollut kuin suostuminen hänen tarjoukseen. Vaan toiselta puolen oli minulle selvä, että en tahtonut mistään hinnasta, en, vaikkapa varjoni takaisin saisin, myydä sieluani tuolle kamalalle miehelle. En tiennyt kuinka lopulta kävisi. Istuimme kerran muutaman luolan suussa, jota muukalaiset kävivät katsomassa ja joka oli vuorien välissä jossain. Se oli hyvin syvä, vettä pohjassa, niin syvä, että näytti siltä kun ei tapaisi pohjaa siihen heitetty kivi; ja maan alta kuului kuin kosken kohina kaukaa. Harmaja mies minulle selitti, kauniisti puhuen, runollisella kielellä kuvaellen, mitä paljon minä, jos minulla vain olisi varjo, voisin matkaansaada tässä maailmassa muka. Käsivarret polveni varassa kätkin kasvot käsiini ja kuuntelin sen kamalan viettelijän puhetta ja olin kahdella päällä ketä enemmän tottelisin: kiusaajaako vai omantuntoni varottavaa ääntä. Tuo kaksimielisyys kävi lopulta sietämättömäksi ja ratkaiseva taistelu alkoi.

"Näyttää siltä, hyvä herra, kuin olisitte unohtaneet, että olen tosin sallinut teidän muutamilla ehdoilla jäämään seuraani, vaan että en ole missään suhteessa vapauttani luovuttanut teille." — "Jos käskette, menen heti pois." Kuului siltä kuin uhkaukseni olisi ollut hänelle varsin mieluinen muka. En puhunut mitään. Hän ryhtyi heti käärimään kokoon varjoani. Kalpenin, vaan en kieltänytkään. Oltiin varsin kauan ääneti. Hän ensinnä ryhtyi puheeseen: "Etkö siedä minua, hyvä herrani, vihaatko minua, tiedän sen; vaan minkä vuoksi, sanokaahan! Siitäkö syystä, että minua julkisella maantiellä ahdistitte ja minulta sitä linnunpesää ryöstitte? Vai siitäkö syystä, että te, sen jälkeen kuin haltuunne uskoin, rehellisyyteenne luottaen, varjonne, te varkaan tavoin koititte ryöstää sen minulta? Puolestani en vihaa teitä! On varsin luonnollista, että kaikin keinoin, kavaluudella, väkivallalla y.m. pidätte puolianne; ja se, että teillä on ankarat periaatteet ja ajattelette niinkuin rehellisten ihmisten tulee ajatella, näyttää minusta sangen viattomalta harrastukselta, jota en ollenkaan vastusta enkä pahana pidä. — Asia on se, että minulla ei ole varsin niin ankaroita periaatteita; minä vain toimin niinkuin te ajattelette. Vai olenko minä teidän kurkkuunne tarttunut teiltä ryöstääkseni teidän kalliin sielunne, olenko, häh? Olenko minä yllyttänyt palvelijani teidän kimppuun ryöstämään teiltä sitä kukkaroa, minkä teille annoin, häh?" En kyennyt siihen vastaamaan; hän puolestaan jatkoi puhettaan näinikään: "Hyvä, hyvä, ette siedä minua; tuotakin ymmärrän vallan hyvästi enkä sitä paheksi. Meidän täytyy erota, se on selvä, ja minusta tekin alatte olla sangen ikävä. Jotta pääsisitte minun seurastani, joka teitä hävettää, ottakaa varteen neuvoani: ostakaa minulta se varjonne, niin on välimme selvä." — Osotin kukkaroani ja sanoin: "Tästä hinnasta". — "Eikä!" vastasi hän. — Huokailin ja lausuin: "Olen samaa mieltä kuin te. Erotkaamme toisistamme, älkääkä te enää asettuko tielleni tässä mailmassa, joka on tietääkseni tarpeeksi avara meille kummallekin." Hän naurahti ja vastasi: "Olkoon menneeksi, hyvä herra, vaan sitä ennen tahdon ilmoittaa teille millä keinoin voitte, jos haluatte nähdä nöyrintä palvelijaanne, palauttaa hänet: teidän ei tarvitse kuin kukkaroanne pudistaa jotta rahat helisevät, niin kuulen kohta ja palajan luoksenne. Itsekukin tässä matoisessa maailmassa ajattelee omaa hyötyään; huomaatte, että minä katson teidänkin hyötyänne, sillä annan teille uuden lahjan. — Katsokaahan tätä kukkaroanne! — Vaikka olisi koi syönyt varjonne mitättömäksi, tämä kukkaro kuitenkin olisi yhdistämässä meitä toisiimme. Kun teillä on kultarahani, niin teillä on minäkin, kohta tulen jahka minua huudatte, tiedättehän, että olen halukas palvelemaan ystäviäni ja että varsinkin rikkaat ovat suosiossani; olettehan itse sitä kokeneet. — Vaan ainoastaan varjoanne en anna teille takaisin kuin yhdellä ehdolla."

Vanhat tuttavani joutuivat arvaamatta mieleeni. Kysäsin häneltä: "Kirjoittiko herra John nimensä tuon paperin alle?" — Hän naurahti. — "Ei ollut tarpeellistakaan pyytää niin hyvää ystävää kirjoittamaan nimeään." — "Missä hän on nykyään? Jumalan tähden, minä tahdon tietää sen." Hän hitaasti pisti kätensä takin taskuun ja vetäsi siitä esille Tuomas Johnin, jolla kasvot olivat kalpeat ja huulet siniset kuin kuolleella ikään; häin tuskin sai hän sanotuksi tärkeät sanat: "Oikealla Jumalan tuomiolla on minua tuomittu. Oikealla Jumalan tuomiolla on minua kadotettu." Minua kauhistutti ja sukkelaan luolan kuiluun heittäen kukkaron rahoineen kaikkineen lausuin harmajalle miehelle viimmeiset hyvästit: "Vannotan sinua Jumalan nimessä, sinä hirviö! mene tiehesi äläkä milloinkaan enää tule nähtäväkseni!" Hän nousi synkän näköisenä ja hävisi niitten kallioin väliin, joitten keskellä oltiin.

IX.

Olin siinä varjotonna ja rahatonna; vaan sydämmestäni oli ikäänkuin kivi pudonnut, niin oli mieleni keveä ja hilpeä. Jos en olisi kadottanut lemmittyäni taikka jos tuntoni ei olisi minua soimannut hänen menettämisestä, niin olisin voinut olla onnellinenkin — en vain vielä arvannut mihin toimeen minun oli tästä puoleen ryhtyminen. Hain taskuistani eikö löytyisi niistä kultarahoja joitakuita; luin niitä ja naurahdin. — Olin jättänyt hevoseni ravintolaan, minua hävetti palata sinne, täytyi ainakin vartoa päivän laskua, se oli näet jotenkin korkealla vielä. Heittäysin lähimpäin puitten siimekseen ja aloin nukkua.

Nukkuessani näin ihania unia; tiesi mitä utukuvia leijaili ilmassa. Miinalla, morsiamellani, oli kukkasia hiuksissaan, hänen käydessä ohitseni, ja hän hymyili ystävällisesti minulle. Rehellisellä Bendelilläkin oli kukkasia ja ystävällisesti tervehtien kulki hän ohi. Monta muutakin tuttua näin, väen vilinässä sinuakin, Chamisso rakas. Päivän valossa oli selvästi näkyvissä kaikki, vaan varjoa ei ollut yhtään; ja, ihme, pahalta tuo ei näyttänyt… Kauniita kukkasia siinä oli näet ja iloisia, laulelevia, toisiaan rakastavia ihmisiä, jotka kulkivat palmu-metsässä edes takaisin… Eivät nuo keveät olennot yhdessä kohti pysyneet kauankaan enkä oikein selville päässyt heistä; oli miten oli, tuo uni oli minusta mieluista ja sitä vain pelkäsin, että kesken heräisin; vaan heräsin lopulta kumminkin, mutta ummistin silmäni vielä jotta nuo katoavat näyt jäisivät mieleeni kutakuinkin kauan…

Loin silmäni auki vihdoinkin, jolloin aurinko oli taivaanrannalla vielä, vaan itäisellä; olin näet nukkunut aamuun asti. Pidin sitä viittauksena siihen, että minun ei ollut palajaminen enää ravintolaan. Eikähän se tavarani, mikä sinne oli jäänyt, isonarvoista ollut enkä sen menettämistä kovinkaan isona vahinkona pitänyt. Päätin lähteä jalkapatikassa muuatta maantietä kulkemaan vuoren rinnettä pitkin metsän läpi, sallimuksen huostaan jättäen matkan määrän. En taakseni katsonut enkä aikonut Bendeliltä apua pyytää, vaikka hän oli tarpeeksi rikas kyetäkseen auttamaan ja olisi varmaankin ollut siihen halukaskin. Tarkastelin hetkisen pukuani ja huomasin, että se ei ollut hyvinkään komea. Jo Berliinissä oli minulla ollut tuo vanhanpuoleinen takki ylläni enkä osaa sanoa miten se oli joutunut päälleni tälle matkalle lähtiessäni. Lakki oli minulla päässä ja vanhat saappaat jalassa. Tukevan ryhmysauvan tein ennen lähtöäni.

Metsässä muuan vanha talonpoika tuli vastaan, ystävällisesti tervehtien, eikä aikaakaan, niin jo alettiin niitä näitä jutella toisillemme. Niinkuin uteliailla matkailijoilla on tapana, aloin kysellä tietä, asukkaita, vuodentuloa ja muuta semmoista. Järkevästi ja puheliaasti hän vastasi kysymyksiini. Jouduimme muutaman joen rannalle, missä tulva oli äskettäin puita kumoon kaatanut kummallakin puolella jokea. Minua hirvitti se suojaton, puuton paikka, ja laskin hänen kulkemaan edelläni. Vaan tuo mies pahus rupesi, meidän tultuamme sille suojattomalle paikalle, missä päivä paistoi kirkkahasti, kertomaan siitä äskeisestä tulvasta ja minkä suuren häviön se oli aikaansaanut. Hänen kääntyessä puoleeni huomasi hän mikä minulta puuttui, säikähti kovasti ja sanoi kesken puhettaan: "Hyvänen aika, eihän teillä ole varjoa!" — "Ei ole, pahaksi onneksi ei ole!" vastasin ja huokasin. "Minulla oli näet tuonnottain kova tauti semmoinen, että lähti hiukset, katosi kynnet, vieläpä varjokin hävisi tielle tietämättömälle. Nähkää, olen jo siksikin ikämiehiä, että hiukset kasvavat hitaanpuolisesti ja harmajathan ne ovatkin, eikä kynnetkään ole liika pitkiä enää, aivan luonnollista on siis että varjokaan ei tule takaisin kovin kiireesti." — "Vai varjoton mies! Jopa jotain!" vanha mies kummaeli, "ei varjoa yhtään, sepä paha tosiaankin. Sepä oli hirveä tauti teillä, oli todestakin kova tauti." Vaan ei hän enää siitä tulvasta kertomustaan jatkamaan ruvennut, ei haluttanut häntä; ensimmäisessä tienhaarassa hän erosi minusta, puhumatta sanaakaan, hyvästiäkään jättämättä. — Hyvä mieleni oli mennyt ja aloin katkerasti itkeä.

Allapäin pahoilla mielin kulin eteenkäsin ja vältin visusti ihmisiä. Metsissä, ihmisten ilmoista kaukana, oleilin enimmäkseen; päästäkseni jonkun paikan poikki, missä päivä paistoi, piti minun toisinaan tuntikausia odotella, kunnes ihmiset olivat sieltä poistuneet, että ei vain kukaan näkisi minua, varjotonta miestä. Hämärän tullen vasta uskalsin kyliä lähetä. Olin menossa muutamalle kaivannolle, joka oli vuoristossa siellä päin ja jossa kalliita metalleja maasta etsittiin; toivoin näet, että noissa maanalaisissa työpaikoissa työtä saisin, puhumattakaan siitä että olin siksi köyhä että minun täytyi raskasta työtä tehdä elatuksekseni, olin niin alakuloisena, että työ oli tarpeellinen karkoittamaan synkkiä ajatuksiani.

Nopeasti lyheni taival parina sateisena päivänä, vaan saappaani pohjat kuluivat kovasti; niitä oli näet tehty Schlemihlin Pietaria, kreiviä varten eikä halpasta, köyhää työmiestä varten, joka jalkapatikassa kulki työnansiota hakemassa. Oli pakko ostaa tahi teettää uudet jalkineet. Huomisaamuna saavuin erääseen pieneen kaupunkiin, jossa oli markkinat parasta-aikaa. Muutamassa puodissa rupesin kauppaa hieromaan, siellä oli näet jalkineita monenlaisia kaupan. Olisin mielelläni ostanut ihka uudet saappaat, vaan vaikka ne hyvät olivat, oli ne korkealla hinnalla pilattu. Minulla ei ollut muu neuvona kuin ostaa vanhat, jo käytetyt, kuitenkin vielä eheät ja lujat saappaat. Muuan vaaleatukkainen poika pahus ne saappaat antoi minulle hymyssä suin, maksettuani hinnan, ja toivotti onnea matkalle. Heti panin saappaat jalkoihini ja aloin mennä kaupungin pohjoisportille päin, jatkaakseni matkaani.