Olin jo ehtinyt ruusupensaikon läpi mäkeä alas ja kävelin muutamassa ruohikossa, jossa ei ollut pensaita eikä puita, jolloin, pelosta että joku näkisi minun kulkevan kauniissa ruohikossa ja rumaksi polkevan, loin silmät taakseni. — Vaan kylläpä pelästyin nähdessäni harmajatakkisen miehen tulevan perässäni ja lähestyvän minua. Hän sieppasi heti hatun päästään, kumartui syvään, jotta ei kukaan ollut niin nöyrästi minua tervehtinyt eläissäni. Aivan selvä oli, että hän tahtoi minua puhutella enkä voinut, olemalla epäkohtelias, välttää tervehtimästä häntä minä puolestani. Otin hatun päästäni minäkin, kumarruin ja seisoin päivän paisteessa kuin naulattu. Jäykästi ja pelosta kauhuissani katselin häntä niinkuin lintu ikäänkuin, jota käärme on katseellaan lumonnut. Vaan hän näytti sangen nololta; ei luonut silmäänsä maasta, kumartui useampia kertoja, tuli lähemmäs ja alkoi minua puhutella hiljaisella, väräjävällä äänellä, suunnille sillä lailla kuin kerjäläinen puhuttelee sivukulkevia.
"Suokaahan, hyvä herra, anteeksi, että uskallan teitä puhutella, minulla on jotain teiltä pyydettävää. Olkaahan niin armollinen…"
"Hyvänen aika, mitä saattaisikaan olla minulla teille annettavaa, teille, joka…" me hämmästyimme molemmat, siltä minusta näytti, ja punastuimme.
Oltuaan hetken ääneti, hän ryhtyi taas puheeseen ja sanoi: "En ole kauan ollut seurassanne, vaan useampia kertoja olen kumminkin jo merkille pannut, että teillä, hyvä herra, on — suokaahan anteeksi, että sanon sen näin suoraan — erinomaisen komea, oikein komea varjo; olen sen ohessa huomannut, että te, seisoessanne päivän paisteessa, jotenkin välinpitämättömästi, vaikkapa kukatiesi itse olette siitä kylmäkiskoisuudestanne epätietoisena, katselette tuota komeata varjoanne. Antakaa anteeksi, että näin olen rohjennut otaksua. Vaan koska te ette pidä suuressakaan arvossa varjoanne, niin suostutte kai minulle myömään sen; häh?"
Hämmästyin jotta joutui pääni vallan pyörälle. Minunko pitäisi myydä hänelle varjoni? Sepä vasta kumma kauppa! Hän mahtaa olla hullu, ajattelin, ja muuttuneella äänellä, mikä paremmin sopi hänen nöyryytensä rinnalla, vastasin näinikään:
"Onhan teillä oma varjonne, hyvä ystäväni! Vieläkö minun varjoani haluatte? Sepä olisi tosiaankin eriskummallinen kauppa!" — Siihen hän virkkoi tyyneesti: "Minulla on taskussani paljo tavaraa, joka teistä varmaankaan ei ole arvotonta; ne kalut ovat sen arvoisia, että ei ole mikään hinta liian suuri."
Taas rupesi minua pelottamaan kun muistui mieleeni hänen taskunsa, enkä ymmärtänyt mitenkä olin saattanut häntä hyväksi ystäväkseni sanoa. Koitin jos mahdollista korjata typeryyteni. "Vaan, hyvä herra, antakaa minulle anteeksi, nöyrimmälle palvelijallenne; en ymmärrä oikein ajatustanne, kuinka saattaisin varjoani…"
Hän kiirehti kesken puhettani sanomaan: "Pyydän teitä sallimaan, että paikalla maasta nostan tuon varjonne ja pistän taskuuni; millä tavalla sen irroitan siitä, se jättäkää minun huolekseni." Ja harmaja mies alkoi luetella kaikkia hyvää, tiesi mitä kaikkia, jota hän olisi halukas heti antamaan minulle varjoni hinnaksi. Muitten kalliitten tavarain joukossa, joita hän luetteli useampia nimeltä, hän mainitsi, sivumennen, "onnen kukkaroakin," josta sanasta minä ihastuin heti ikihyväksi ja huusin: "Onnen kukkaroa, onnen kukkaroa!" Sillä, vaikka olin kovasti peloissani, tuo yksi ainoa sana vei minulta mielen ja hurmasi minut kerrassaan. En nähnyt muuta mielessäni kuin kiiltäviä kultarahoja, kultarahoja vain.
"Suvaitkaa, armollinen herra — harmaja mies kehotti — tätä kukkaroa katsella." Hän pisti kätensä taskuunsa ja otti sieltä suuren puoleisen, vahvan, nahasta ommellun kukkaron, jonka toisessa päässä oli vahvat nahkaset nauhat, ja heitti sen minulle. Avasin sen ja kouraani tuli paikalla kymmenkunta kultarahoja, toinen kymmenkunta kultarahoja, vielä kolmas, jopa neljäskin kymmenkunta kultarahoja; paiskasin käteni harmajan miehen kouraan kiireen kautta ja sanoin: "Tuossa käteni! Kauppa on tehty; jos tämän kukkaron annat varjoni hinnaksi, niin olkoon menneeksi, saat viedä varjoni." Harmaja mies polvistui heti eteeni ja erinomaisen taitavasti hän irroitti minun varjoni ruohikosta, pääpuolesta alkaen jalkoihin asti, hiljaa jotta ei kuulunut hiiren hiiskausta, kääri ja laski sen sievästi kokoon sekä pisti lopulta taskuunsa. Hän nousi seisoalleen, kumartui vielä kerran minulle ja peräytyi sen jälkeen ruusupensaikkoon päin. Minusta kuului kuin olisi hän itsekseen hiljaa nauranut. Vaan minä pidin kukkaroa nauhoista kiinni; ja maassa oli yltympäriinsä kirkasta päivänpaistetta, minulla kun ei ollut enää varjoa mitään; olin kuin huumauksissa.