Pietari Schlemihl'in eriskummalliset elämänvaiheet

by Adelbert von Chamisso

Se kaunis Fanny näet, joka oli ollut Tuomas Johnin vieraitten joukossa ja joka joutui muutamia kertoja vielä minun tielleni, oli minulle kohteliaampi kuin ensi kerta tavatessani häntä, jolloin hän ei minua paljon huomannut, sillä olin nerokas ja vikkelä keikari. — Minun puheelleni kallistivat ihmiset korvansa eikä ollut minulle selvillä mistä olin siepannut taidon sujuvasti puhua ihmisten parissa ja keskustelua johtaa oikeille perille. Olin siinä luulossa, että muka olin Fannyn erinomaisessa suosiossa ja mielistyin siitä niin ikihyväksi, että minusta tuli houkka, ja sitä kai hän oli halunnutkin minusta tehdä; hänen jälissä laukkasin aamusta iltaan asti. Olin mielissäni siitä, että hän oli mielistynyt minuun eikä sen vuoksi rakkautta oikein tullutkaan sydämmeeni; olihan vain päässäni huumaus semmoinen.

Vaan minkäpä tähden kerronkaan sinulle tuota jokapäiväistä tarinaa leveälti ja pitkälti? — Olethan itse jo monta kertaa minulle sen kertonut, muitten kunnianarvosain ihmisten lempijuttuja nimittäin. — Sen vanhan, tutun "teerenpelin" lisäksi, jossa minulla typerällä vanhalla pojalla oli osani, tuli omituiset kepposet, minun ja hänen ja kaikkien arvaamatta.

Olin eräänä kauniina iltana tapani mukaan kutsunut moniaita vieraita muutamaan puutarhaan ja kävelin käsikynkässä armaani kanssa, vähän matkan päässä muista vieraistani, ja koin paraan kykyni mukaan kauniisti puhua. Hän kainosti katseli eteensä, loi silmänsä maahan ja puristi hiljaa minun kättäni, hän vuorostaan, kun minä olin hänen kättään puristanut; vaan silloin kuu arvaamatta tuli esille pilven takaa — eikä hän nähnyt muuta varjoa kuin omansa edessään. Hän säikähti, katsoi minuun ja loi sitten katseensa maahan, etsiäkseen minun varjoani; mikä mieli hänellä oli ja mitkä ajatukset hänessä syntyivät, se näkyi hänen kasvoista ja eleistä. Tekipä mieleni naurahtaa, vaan sydänalaani kaiveli kauhea tuska.

Hän kun oli mennyt tainnoksiin, jätin hänet hellävaroin siihen ja sukkelaan kuin mikähän nuoli juoksin puutarhasta pois vieraitteni keskellä, heidän kummastellen kiireellistä lähtöäni, ja tultuani portille, heittäysin muutaman ajurin vaunuihin, joissa ajoin kaupunkiin takaisin, minne olin varomattomasti jättänyt uskollisen palvelijani Bendelin. Hän kovasti hämmästyi, nähdessään minut, vaan heti hän arvasi syyn kiireelliseen poistumiseeni vieraitteni parista. Kyytihevoset tilattiin paikalla. En ottanut matkaani kuin yhden palvelijan, nimeltä Raskal, jonka perästä päin opin tuntemaan kavalaksi konnaksi, vaan joka oli nokkeluudellaan päässyt suosiooni; siitä tämänpäiväisestä tapauksesta hänellä ei kuitenkaan ollut tietoa mitään. Sinä yönä ajoin vielä useampain penikulmain päähän. Bendel jäi kotiin hajottamaan talouttani, jakelemaan rahoja ja minulle tuomaan tarpeellisimmat tavarani. Huomenna kun hän saavutti minut, lupasin kunniasanallani, etten enää toiste noin typerästi ja varomattomasti menettele. Jatkoimme matkaamme herkeämättä, rajan poikki, maanselän yli, ja vasta toisessa maassa, kauas erillään siitä onnettomasta maasta, puutarhasta, jossa Fanny minut varjottomaksi huomasi, suostuin pysähtymään muutamaan syrjäiseen kaupunkiin, jossa oli kylpylaitos, vaan kylpyvieraita varsin vähä.

IV.

… Olin lähettänyt Bendelin moniaitten kultasäkkien kanssa edeltäkäsin mainittuun kaupunkiin vuokraamaan minulle huoneuston sen laatuisen kuin mielestäni tarvitsin. Hän olikin paljon rahaa jaellut minkä verran millekin, talouttamme varten tavaraa ostellen, ja siitä ylhäisestä vieraasta, jota hän palveli, puhunut jotenkin epävarmasti, sillä en halunnut, että minut tunnettaisiin, ihmetelkööt nuo kunnon kaupunkilaiset ja ajatelkoot mitä hyvänsä. Niin pian kun huoneustoni oli laitettu valmiiseen kuntoon, palasi Bendel luokseni minua noutamaan. Lähdimme matkalle.

Saapuessamme lähelle kaupunkia, jotta ei ollut sinne enää kuin kukaties penikulman matka, muutamalle paikalle, missä päivä helteisesti paistoi, tuli tiellä meitä vastaan juhlapukuista kansaa. Vaunuimme pysähtyä täytyi. Laulua, kanuunan laukauksia, kellonsoittoa kuului, huudettiin "eläköön" ja … vaunujen oven eteen ilmaantui muuan laulukunta valkeisiin vaatteisiin puettuja neitosia, erinomaisen kauniita kaikki, vaan muuan oli muita ihanampi niinkuin aurinko on tähtejä kirkkaampi. Neitosten piiristä astui hän esille; ujona ja punehtuen se kaunis olento polvistui minun eteen ja ojensi minulle silkkisen tyynyn päältä laakerin ja öljypuun lehdistä sekä ruusuista tehdyn seppeleen, hänen puhuessa muutamia kainoja sanoja majesteetista, kunnioituksesta ja rakkaudesta, jota puhetta en lainkaan ymmärtänyt, kaunis äänen sointu vain hivelteli korviani ja sydäntäni … oli minusta kuin olisin tuon taivaallisen olennon jo ennen joskus nähnyt. Neitoset lauloivat muutaman laulun, jossa ylistettiin kuningasta ja hänen kansansa onnea.

Ja tämä näytelmä kaikki päivänpaisteessa! Se ihana ja kaunis neitonen oli kahden askeleen päässä minusta, vaan minä polonen, varjoton mies näet, en rohjennut hypätä tuon kuilun yli polvistumaan vuorostani hänen eteensä. Kunhan minulla olisi ollut varjoa, minulla onnettomalla! Minun täytyi häpeääni, uskoani, epätoivoani salata ja painuin vaunujen soppeen niin kauas kuin suinkin pääsin. Bendel vihdoinkin hämmästyksestä tointui, hypähti vaunuista maahan; minä kutsuin hänen luokseni takaisin, otin matkalaukustani timanttisen kruunun, jonka olisi pitänyt oikeastaan sen kauniin Fannyn päätä koristaa. Bendel astui esiin ja puhui herransa puolesta, sanoen olevan hänelle mahdoton vastaanottaa näin suuria kunnianosotuksia; arvattavasti on tässä joku ereys. Kuitenkin on hän kunnon kaupunkilaisille hyvin kiitollinen heidän hyväntahtoisuudestaan. Tuon sanottuaan Bendel otti tarjotun seppeleen siitä silkkityynystä, jonka päällä se oli; ja laski sen sijalle timanttikruunun. Sitten hän kunnioittavaisesti tarttui sen kauniin neitosen käteen ja käski hänen nousta seisoalleen sekä muutamalla käden viittauksella neuvoi pappeja, pormestaria ja kaikkia lähetyskuntia poistumaan. Ei ketään hän laskenut minun puheelleni. Hän kaski väen astua tien syrjään, että hevoset pääsisivät kulkemaan, hypähti vaunuihin takaisin ja eteenpäin ajettiin täyttä laukkaa sekä jouduttiin kohtiaikoihin kaupungin portille, joka oli koristettu lehdillä ja kukilla. — Kanuunilla yhä reippaasti laukaista pamahutettiin. — Vaunut seisahtuivat taloni eteen; vikkelästi hypähdin ovelle väen keskeltä, joka oli utelias näkemään minua vilahdukseltakaan. Kansa huusi "eläköön!" akkunaini alla ja heitätin alas kultarahoja viljalti. Illalla olivat kaupunkilaiset vapaaehtoisesti juhlatulituksilla valaisseet kaupunkia.

Enkä vielä tiennyt mitä tämä kaikki oli olevinaan! Kenen luulivatkaan minun olevan! Lähetin Raskalin tiedustelemaan. Hän palatessaan kertoi, että kaupunkiin oli muka saapunut muutamia päiviä sitten se sanoma, että Preussin kuningas on aikonut matkustaa maan läpi, vaan kreivin nimellisenä; mitenkä kansa oli tuntenut Bendeliä muka kuninkaan ajutantiksi ja mitenkä hän sekä minä olimme kumpikin kaikella käytöksellämme osottaneet, että kansa ei ollut erehtynyt suinkaan; mitenkä kansa oli riemastunut kun se sai selville, että kuningas oli todellakin kaupunkiin tullut. Tosin huomattiin, että minä todellakaan en halunnut esiintyä kuin tuntemattomana kreivinä, ja pahoiltiin, että oli tuota salaista asiaa ilmaistu. Vaan minä olin kovin suosiollisesti ja armollisesti "suuttunut," jos olin suuttunut ensinkään … minulla oli muka siksi hyvä sydän.

Naskalista näytti tämä tapaus niin perin hupaiselta muka, että hän nuhteilla koitti vahvistaa kansan väärää luuloa. Ja minua hän kertomuksellaan koitti naurattaa. — Huomatessaan, että minua huvitti hänen kertomuksensa, hän päälliseksi häijyydessään minua imartelemaan rupesi. Enkä tee tyhjäksi — ikävä sanoa — että minua miellytti ihmisten kunnioitus, jospa kohta en ollutkaan se, miksi minua luultiin.