Siihen puistoon, joka oli asuntoni akkunain alla, laitatin juhlan ja lähetin kutsut kaupungin kaikille asukkaille. Rahakukkaroni salaperäisen voiman, Bendelin toimeliaisuuden ja Raskalin vikkelän kekseliäisyyden vuoksi onnistui tämä juhla erinomaisen hyvästi. Olipa todellakin ihme kuinka kauniiksi ja loistavaksi juhla saatiin vähässä ajassa, muutamissa tunneissa. Olipa juhlakenttäkin niin taitavasti valaistu, että uskalsin sinne mennä, minä varjoton, polonen mies. Ei ollut minulla juhlavalmistuksiin nähden mikään moitteen syytä, täytyi minun vain palvelijoitani kiittää toimeliaiksi ja taitaviksi.

Hämärän tullen alkoivat vieraat saapua. Ei enää kukaan puhunut "majesteetista," ainoastaan "herra kreivistä," ja hyvin kunnioittavasti ja nöyrästi puhuttiinkin. Minkäpä sille mahdoin? Sallia minun täytyi, että minua kreiviksi sanottiin, "kreivi Pietariksi" näet. Vaan siinä juhlimis-touhussa sieluni ei halannut muuta kuin nähdä sitä yhtä. Myöhäseen hän tuli tuo, jolle olin antanut kruunun ja joka oli itse "kruunu," mutta kaunihimpi. Hän kainona astui vanhempainsa rinnalla eikä näyttänyt siltä kuin olisi hän edes siitä tiennytkään, että oli kaunis, vieläpä kaunihin kaikista. Hänen vanhempansa oli muuan forstmestari vaimoineen. Heitä kun esiteltiin minulle, osasin lausua heille tiesi mitä kohteliaita sanoja, vaan tyttären edessä seisoin kuin pahasta teosta syytetty poikanen nolona enkä osannut kuin sammaltaa ja sopertaa. Sain lopulta sanotuksi, että nöyrin pyyntöni on tämä: hän, jonka päässä on kruunu, olkoon tässä juhlassa emäntänäkin. Ujostellen, silmät maassa, pyysi hän, että häntä armahdettaisiin. Vaan ujompi olin minä kuin hän ja ensimmäisenä alammaisena lupasin olla hänelle uskollinen, nöyrästi häntä kumartaen, ja minun, "kreivin," viittaus oli vieraistani kuin käsky ikään jota mielellään ja kilvan noudattivat. Hän olikin yhtä majesteetillinen, viaton ja suloinen kuin kaunis. Hänen vanhempansa olivat perin onnellisia ja uskoivat, että heidän tähtensä tyttärelle tuo suuri kunnia osotettiin. Olin sanomattomassa huumauksessa, kaikkia niitä kalliita kiviä ja helmiä, joita olin niille rahoillani, jotka eivät olleet kuin vaivaksi minulle, ostanut eli teettänyt, panin kahteen isoon maljaan, kansi päälle, ja asetin ne täydet maljat pöydälle, kuningattaren nimessä jaettavaksi hänen toverein ja muitten juhlaan saapuneitten naisten kesken: kultarahoja heitätin sitä paitse puiston aidan yli kansan keskelle, joka oli riemuissaan ja ehtimiseen huusi "eläköön kreivi Pietari, eläköön!"

Huomenna kertoi Bendel minulle kahden kesken, että hänen luulonsa olikin nyt oikeaksi nähty: Raskal oli kuin olikin epärehellinen. Hän oli näet eilettäin useampia kultasäkkejä varastanut. "Älkäämme olko millämmekään," vastasin siihen, "suokaamme sille raukalle tuo saalis kernaasti; annan rikkaudestani osansa kaikille, miksikä en antaisi hänellekin? Eilettäin kaikki uudet palvelijani, joita olet minulle pestannut, minua rehellisesti palvelivat, auttaen minua viettämään iloista juhlaa."

Siitä ei enää ollut tuon enempää puhetta. Raskal jäi kun jäikin ensimmäisten palvelijain joukkoon, vaan Bendel oli yhä ystäväni ja luottamusmieheni. Bendel piti minua äärettömän rikkaana miehenä, kysymättä mistä olin saanut rikkauteni. Hän vain oli minulle avulias keksimään keinoja millä lailla tämä rikkauteni oli paraiten käytettävä muitten hyväksi. Siitä kalpeakasvoisesta, harmajapukuisesta miehestä hän ei tiennyt kuin että hän yksinään kykeni minua vapauttamaan siitä kirouksesta, joka oli tullut osakseni, ja että pelkäsin häntä, jonka tahdosta onneni riippui. Muuten olin siitä vakuutettu, että hän saattoi tavata minua missä ikinä hän tahtoi; vaan minä en missään häntä. Senpä vuoksi, sitä lumottua päivää odotellen, heitin sikseen hänen olopaikan kuulustelemisen; olisi ollut se kuulusteleminen turhaa vaivannäköä kerrassaan.

Se komea juhla ja se tapa millä siinä käyttäydyin sai kaupungin herkkäuskoiset asukkaat siihen yhä vahvempaan luuloon, että olin muka kuningas, vaikka kreiviksi sanoin itseäni. Tosin sanomalehtien kertomuksista sittemmin näkyi, että se huhu Preussin kuninkaan matkasta ei ollutkaan kuin perätöntä lorua. Vaan kuninkaana minua pidettiin silti, vieläpä mitä rikkaimpana ja mahtavimpana. Ei vaan oltu selvillä minkä maan kuningas olin. Eihän mailmassa milloinkaan ole kuninkaista ollut puutetta, varsinkaan ei tähän aikaan. Tuon pienen kaupungin asukkaat eivät olleet koskaan kuningasta ketään nähneet, ja minkä valtakunnan hallitsijaksi milloinkin minua luulivatkaan, aina arvasivat väärin. Minä jäin kuin jäinkin "kreivi Pietariksi".

Kerran ilmestyi kylpyvieraitten joukkoon muuan kauppamies, joka oli aikanaan mennyt konkurssiin, rikastuakseen jälleen sitä äveriäämmäksi, ja kaikki isosti arvostivat häntä. Hänellä olikin leveänpuoleinen varjo, jos kohta hieman hatara. Hän oli tullut tähän pieneen kaupunkiin näyttääkseen sen asukkaille kuinka mahtava ja rikas hän oli muka; alkoipa minunkin kanssa kilpailla. Puhuttelin kultasäkkiäni ja seuraus oli, että tuo mies polonen, päästäkseen ihmisten halveksimista pakoon, lähti tipo tiehensä, mentyään toistamiseen konkurssiin. Pääsin hänestä erilleni. — Moni muukin rikas herra joutui minun tähteni keppikerjäläiseksi.

Vaikka kaikki olivat minulle alamaisia kuninkaallisen rikkauteni ja loistoni vuoksi, oleilin kuitenkin kotona varsin hiljaisena ja yksinäisenä. Olin tavasta hyvin varova enkä sallinut, että kukaan, oli se kuka hyvänsä muu kuin Bendel, tuli huoneeseeni, en sallinut sitä, oli syy minkä tähden puheelleni pyrittiin mikä tahansa. Niin kauan kuin aurinko paistoi olin huoneessani lukkoin takana, ja minusta sanottiin: kreivi on työssä kamarissaan. Niitten töitteni tähden muka lähtivät kuriirit milloin mitäkin asiata minun puolestani ajamaan. — Vasta iltasin joko puistossa taikka Bendelin neuvon mukaan valaistussa salissani vastaanotin vieraita, Bendel piti erinomaisen tarkkaa huolta minusta, jos joskus muualle menin, nimittäin forstmestarin puutarhaan, sen tyttären tähden, jota sydämmestäni rakastin.

Chamisso rakas, toivottavasti et ole unohtanut mitä rakkaus on! Paljon olisi sinulla kuitenkin opittavaa minun kokemuksista. Hän, Miina, oli todellakin rakastettava, hyvä, hurskas lapsi. Hän oli silmittömästi minuun ihastunut ja niin oli hän nöyrä, että ei arvannut olevansa sen arvoinen että minä häntä minäkään pitäisin; viattoman, nuoren sydämmensä kaikella voimalla hän vuorostaan rakasti minua, kostaen minulle rakkauttani. Hän rakasti niinkuin vain vaimo voi rakastaa, kokonaan alttiiksi antautuen ja uhrautuen, itseään unohtaen, ainoastaan sen hyvää ajatellen, jolle oli sydämmensä antanut, huolimatta siitä kuinka hänen itsensä kävi; sanalla sanoen: hän rakasti minua todellakin. —

Vaan minä — hirveitä hetkiä nuo, todellakin hirveitä, vaikka silti muistettavat — Bendelin kanssa kahden ollessani itkin ja voivotin heti kun olin ensimmäisestä rakkauden huumauksesta tointunut, ja aloin huolellisesti tarkastaa itseäni ja tekojani; minä onneton, joka olin varjoton mies, minäkö olin pettää tätä viatonta enkeliä, julmasti ja itsekkäästi! Vuoroin päätin ilmaista hänelle, Miinalle rakkaalle, tuon kamalan salaisuuteni, vuoroin vannoin vakaset valat, että muka ryöstäyn pois hänen seurastaan ja pakenen tielle tietämättömälle, vuoroin taas itkin ja voivotin Bendelin kanssa, pyytäen häntä saattamaan minua forstmestarin puutarhaan. —

Toisin ajoin kuvittelin mielessäni, että kohta kaiketi tulee takaisin se harmajatakkinen, laiha mies ja itkin taas jos näytti siltä kuin olisi ollut turha toivoni. Olin tarkkaan laskenut minä päivänä hän tulisi, sillä hän oli sanonut, että vuoden päästä hän palaa, säntilleen muka jotta ei päivääkään myöhemmin eikä päivää varemmin, ja minä luotin hänen sanaan.