"En lyö naista!" sanoi Ambros tyynesti. "Koska kadut ja itse näet mitä olet tehnyt — mutta jätetään se — tule pois, tule lapsemme luo!"
Genoveva meni hänen perässään samaa polkua, jota mies oli kulkenut jo tänä aamuna. Ambros katsahti vielä kerran vihertävään hämyyn, missä vedet kohisivat. "Jos Jumala suo", jupisi hän, "niin tänne en tule enää koskaan".
Ulos auringonpaisteeseen tultuaan he järjestivät pukujaan, ja sitten metsänvartia vei horjuvan ja hiljaa itkevän vaimonsa kotia niin kiireesti kuin suinkin. Jos hän olisi voinut ajatella jotakin muuta kuin lastansa, olisi hän tällä hetkellä tuntenut, että Genovevan ynseys oli murtunut, hävinnyt kuten hänen oma mieletön itsemurhakiihkonsa. Nyt hän kuitenkin ajatteli ainoastaan lasta, ja vavisten astuivat molemmat huoneeseen. "Hän on kai kuollut, en kuule mitään", sanoi Genoveva vielä kynnyksellä. — —
He lähestyivät kätkyttä — lapsi nukkui rauhallisemmin kuin tuonnoin; auringonpaiste tunkeutui nyt siihenkin nurkkaan ja valaisi heitä, kun he jälleen — ja vallan toisin tuntein — polvistuivat pikku vuoteen ääreen. Genovevan kyynelet kuivuivat; Ambros sulki hänet syliinsä ja kuiskasi:
"Minusta tuntuu, että Max jää meille. Ja kun lapsi toipuu… me olemme nyt terveet, Veva, ja voimme vielä tulla onnellisiksi!"