KUORONJOHTAJA.
Luotettavasti ennustat meist' ainakin.[133]
KASANDRA.
Voi voi, voi hirveää! Taas huimistaa mua, ennushengen valloissa ma värjyn, hirmu-ilmehet mua pöyristää. Nuo pienokaiset näätkö tuossa istuvan ovessa, unihahmoin moisna häilyvän? Kaks poikalasta, omaistensa tappamaa, selvästi kourat täynnä omia lihojaan, sisusta, sydämmystä — kurja kantamus! — joist' isän syödä tuodaan eine kauhea.
Ja siksi sanon erään velton leijonan,[134] patjoilla piehtaroiden, surmakostoa herralle vasta palanneelle puuhaavan, mun herrallen' — kun säättiin mulle orjan-ies. Ja laivain päällysmies ja Troian voittaja ei arvaa, kuinka koira liukaskieli tuo, kun kättä nuolee, korviansa lerputtaa, salasurman hälle vehkeillään on suoriva. Tämmöistä julkee nainen — tappaa miehensä! Hän on — mihinkä hirmu-petoon vertaisin paraiten häntä? — kyy tai Skylla, luolastaan mi pistää päänsä laivureita nielläkseen, vimmattu hornan sikiö, äkää puhkuva ikuista omaisiinsa. Kuinka riemastui ikäänkuin voiton vietosta tuo kunnoton! Tulosta puolisons' on iloitsevinaan. Ellette usko — yhtäkaikk' on. Tuleepa min tulla täytyy. Pianpa itse itkien myönnätte tietäneeni totta liiankin.
KUORONJOHTAJA.
Thyesteen eineen lapsiensa lihoista kyll' ymmärsin ja kauhistuin. Mua hirvittää, näin kaunistelematta kuullen totuuden. Muut kuullessain mult' eksyi älyni suunniltaan.
KASANDRA.
Viel' surman suussa nähdä saat Agamemnonin.