Murtaa sauvan ja repii kääreet. Tietäjän puku valuu yltä maahan.
Kas näin! Apollon itse riisuu yltäni nää ennusverhat, nähtyään mun näissäkin koruissa pilkkaa nurjilt' ystäviltäni[138] selvästi muka "hourupäänä" kärsivän.[139] Sain sietää kurja nälkään nääntymäisilläin, ett' kerjuriks', maankiertäjäks' mua herjattiin. Ja ennusjumal', tietäjäks mun pantuaan, nyt tuonenkohtaloon mun saatti tämmöiseen. Teurastuspenkki, eikä isäin alttari, vereni kuuman punattava, vartoo mua. Tok' ei jää Luojan kostamatta kuoloni, sill' äidinsurman-taimi, taaton maksaja[140] viel' kerran meille kostajaksi ilmestyy. Pakolaisna kaukomailta kotiin tultuaan, rikosten päälle harjakiven[141] nostaa hän. Sill' jumaliss' on kallis vala vannottu, ett' isän kaatumus tuon kotia tuopa on.
Mit' auttaa siis mun kurjuuttani kuikuttaa? Kun kerran Troian kaupungin ma kärsivän näin, min se kärsi, ja sen valloittajankin noin onni vaihtui tuomiosta jumalain, niin sisään käyn kuin käynkin. Kuolla uskallan.[142]
Te portit, Tuonen portteina teit' tervehdin! Mun kohdatkoon, sen toivon, isku tappava, jott' ilman kuolon tuskaa, hurmeen virtanaan hetteistään vuotaessa, silmät sulkisin!
KUORONJOHTAJA.
Oi neito, tuiki onneton ja samalla niin viisas! puhuit pitkältä. Jos kohtalos todella tiedät, kuinka käyt niin tyynesti, kuin teuras talutettu, uhrilietes luo?
KASANDRA.
Mit' auttais vitkastus? Ei väitteen varaa oo?
KUORONJOHTAJA.
Mut arvataanhan viime hetki kalleimmaks.