KASANDRA.
Nenääni nousee niinkuin kalman katkua.
KUORONJOHTAJA.
Et linnaa kiitä Syrian lemuvoiteista!
KASANDRA.
Oi vierahat! En syyttä vaikeroi, kuin lintu säikähtäin pensasta.[143] Tämä todistakaa mun haudallain, kun nainen naisen tähden kaatuu, tähteni, ja surmiksensa naineen miehen tähden mies! Tään palvelun ma pyydän teiltä kuollessain.
KUORONJOHTAJA.
Oi raukka! säätty kohtalos mua itkettää.
KASANDRA.
Viel' itsestäin ma mielin sanan virkahtaa. Niin totta kuin nyt viime kerran auringon säteitä katson, maksakoot mun kostajat samoilla mitoin surman surmaajilleni, vaikk' orjan kaasivatkin, halvan saaliin vaan! Ah ihmiskohtaloita! Onnen suosion voi varjo vaihtaa; onnenhukka pyyhkäisee kuin märkä sieni sielust' ilon kuvat pois. ja tääpä katkerimmin koskee sydämmeen. Vaan — linnaan lähden itkemään Agamemnonin ja omaa onneain. Oon kylliks' elänyt.