Tässä Mahoney ja hänen toverinsa, joka rakenteeltaan ja käynniltään omituisesti muistutti urheilevan markiisin kuuluisia miekkailijoita, riensivät juoksujalkaa asettumaan paikoilleen. O'Hara hyppäsi ajopeleihin, ajuri kohotti ruoskaansa, ja valjakko, jota Phoebus olisi voinut kadehtia, karahti uljaaseen juoksuun Milsom-katua pitkin.
* * * * *
Hiukan vaivaloisesti vetäen henkeään äskeisen kuristuksen jälkeen kantajat tuijottivat hämmästyneinä katua pitkin poistuvaan ratisevaan varjoon ja sitten jälleen uudessa kummastuksessa keltaiseen kultapuntaan, joka oli pistetty heille kouraan ja nyt kimalteli heidän kämmenellään.
Sitten levisi hymyily samanaikaisesti molempien rehellisille kasvoille.
— Kummallinen juttu, — sanoi ensimäinen, höllentäen ja uudestaan järjestäen kaulahuivinsa. — Jumaliste, kylläpä se pieni rouva kirkui!
— Antaisin niitten kaikkien kirkua samaan hintaan, — vastasi toinen,
pistäen kolikon taskuunsa ja palaten paikalleen kantotuolin perään. —
Mutta kuules, Bill, meitin pitää mennä ilmoittamaan tää kauhea rikos…
Huh, mitä hittoa se oli?
Vihlova valitus oli kajahtanut yössä, melkein kuin hänen kyynäspäänsä vierestä. Se kierteli kaameassa poljennossa ja haihtui aavemaisesti avaruuteen.
— Se… se oli kaiketi vain sairas kissa, — änkytti ensimäinen kantaja ja tavoitti huomattavalla kiireellä kantotuolin salkoja.
— Oo… oo… oo… oo, — voihki ääni, — voi minun emäntääni! — Kuului kahinaa ja jalkojen kapsetta, ja: — Taivas varjelkoon, mitä te kunnottomat olettekaan tehneet! — huusi rouva Bellairsin uskollinen palvelijatar, tuiskahtaen kuin tuulenpuuska Bond-kadun pimeimmästä varjosta ja törmäten lähempään kantajaan, jolle hän antoi hyvin tähdätyn läimäyksen saalillaan ja lisäksi pari kynnen raapausta. — Kurjat miehet, hirviöt, olette antaneet ryöstää emäntäni! Voi, voi minun onnetonta emäntääni! — kirkui Lydia halkaisten huudoillaan öisen ilman.
* * * * *