"Rouva Bellairs ja minä pysymme perin hyvinä ystävinä matkan päässä!"
Hänen puolisonsa oli taas polvillaan hänen jalkojensa edessä.
— Enkeli, — huudahti hän rukoilevasti sulkien hänet vielä kerran syliinsä; ja kuitenkin hän mustasukkaisessa sielussaan nurisi kuin äreä koira, joka ei tahdo vaieta. — Julia, — kuiskasi hän vaimonsa korvaan, — vain yksi sana, yksi ainoa sana, armaani! Julia, onko ketään, ketään välillämme?
— Oh, sitäkö? — virkkoi rouva ja hymyili viekkaasti. — Siitä, sir, saat sinä itse ottaa selvän. — Julian pää vaipui hänen puhuessaan miehen olkaa vasten.
— Sinä kiusaat minua! — jupisi tämä. Mutta Julia tiesi, että sir
Jasper ei vielä eläissään ollut häntä niin intohimoisesti suudellut.
* * * * *
Rouva Bellairsin vaunut seurasivat maantiellä muutaman sadan askeleen päässä sir Jasperin ajopeleistä. Istuen lady Marian vieressä (joka kuorsasi koko tien poljennollisen säännöllisesti) Kitty katseli harmahtavien ketojen yli matalaa taivaanrantaa, missä aamukoin liekehtivä rusko verkalleen vaihtui kirkkaaksi päivänvaloksi. Hän oli syviin mietteisiin vaipuneena.
Kiihtyneissä, ahkerasti askaroivissa aivoissaan, hän pohti monia tärkeitä kysymyksiä ja punnitsi lemmen-uhkapelinsä voittoja ja tappioita yhtä vakavasti kuin peluri kotimatkallansa rasittavan yön jälkeen.
"Ainakin", ajatteli hän hiukan huoahtaen, mutta silti hyvillään, "tein oikein hyvän palveluksen lady Standishille. Mutta se nainen on hupsu, vaikka sellaisena hyvin herttainen, eikä hupsuja voi ainiaaksi ojentaa. Tein viisaasti", jatkoi hän, "tuomitessani vasikan… siitä ei epäilystäkään". Hän vilkaisi lady Marian kuihtuneihin kasvoihin, jotka tuossa horroksessa näyttivät sulottomilta ja epäjaloilta… "Eläinnäyttely olisi tuota pikaa vienyt minulta hengen… Mutta O'Hara poloinen! Miten saatoinkaan nimittää häntä kurkuksi? Sillä miehellä oli riittävästi rakkautta. Niin, mutta en minä sentään! Ihailijana hän menee erinomaisen hyvin mukiin; mutta puolisona? Ei minulle, ei minulle! Siunatkoon", huudahti hän ärtyisästi itsekseen, "eikö naisella ole muuta valintaa kuin sydäntalvi, vihreä kevät tai mätäkuu? Jos vielä konsanaan annan ryöstää itseni, tehköön sen maailmanmies… sellainen, jolla on makua nauttia minusta, vaan joka ei tahdo niellä minua yhdellä ahmaisulla."
Hän pysähtyi ajatuksissaan nauraakseen, kun herra Staffordin lähtöpuhe muistui hänelle mieleen. "Siinä olisi keveäsydäminen poika!" mutisi hän. "Reipas herrasmies, yhtä sukkela kuin itse O'Harakin ja varsin tukevasäärinen. Kenties", ajatteli Kitty rouva, haukotteli ja alkoi torkkua. Hänen siro päänsä nyökähti; hän uneksi pienen unelman, näki hopeisen keikarin kuutamossa ja heräsi hymy huulilla. Bathin tuomiokirkon torninhuiput piirtyivät hopeanharmaina kultaisen usvan läpi; kaukana alhaalla, kun vaunut pääsivät suuren mäen harjalle, kiemurteli joki hopearihmana hänen silmäinsä edessä.