— Mitä sinulla siinä on? — huudahti mies.
— Ka, enpä tiedä, sillä tämä kirje ei kuulu minulle, — vastasi toinen. — Mutta sinä tiedät. — Ja vapisemattomalla kädellä, mutta kuitenkin kylmä pelko sydämessä näytti hän sitä miehelleen. — Sinä sen olet kirjoittanut, — virkkoi hän. Sir Jasper tuijotti, hänen muotonsa muuttui, ja hän joutui kovin hämilleen.
— Julia, — huudahti hän, — kautta kunniani, Julia! Minä vannon, että se ei ollut mitään, että se oli vähemmän kuin ei mitään, pelkkä joutava kohteliaisuus… pieni pila! — Puhuessaan lankesi hän vaunuissa toiselle polvelleen vaimonsa jalkojen juureen.
— Sitten saanen sen lukea? — kysäisi tämä.
— Ah, Julia! — huudahti toinen kietoen hänet käsivarsiinsa. Rouva tunsi hänen puristuksensa pontevan kiihkon, hän tunsi hänen sydämensä lyövän myrskyisesti. Äkkiä lämmeten tiesi hän joka tapauksessa omistavansa puolisonsa rakkauden.
Sitten pälkähti hänen päähänsä tuuma, josta olisi annettava tunnustusta älykkäämmällekin naiselle. Mutta rakkaus luo omat neronsa. Hän irroittautui miehensä syleilystä ja laski kirjeen hänen käteensä.
— Ota se, — sanoi hän.
— Julia, — huudahti Jasper, vavahtaen kiireestä kantapäähän, ja kyyneleet kumpusivat hänen silmiinsä, — minä en koskaan ole häntä vakavasti ajatellut. Vakuutan, että vihaan sitä naista.
— Revi siis kirje, — kehoitti lady Standish yliluonnollisella jalomielisyydellä, joka melkein huimasi häntä itseään.
Sir Jasper nousi ja repi kirjeen sipaleiksi (nopeasti, jotta toinen ei ehtisi katua sanojaan) ja viskasi ne ulos ikkunasta. Julia katseli, miten palaset leijailivat värähdellen ilmassa ja hävisivät. Sisimmässä sydämessään sanoi hän itsekseen: