Vaunujen vieriessä kotiin päin Bathin maantiellä lady Standish istui molemmat kädet salaperäisen kirjeen päällä ja tuijottaen ulos ikkunasta silmillä, jotka eivät mitään nähneet. Päivän kajo oli alkanut värittää pilvetöntä taivasta; ilma oli viileätä ja raitista; sumu seppelöi valkoisilla juovilla niittyjä ja vainioita. Julia tunsi ruumiinsa jokaisessa säikeessä, että sir Jasper katseli häntä kiihkeästi kylmässä, harmaassa valossa. Hänen sydämessään ja aivoissaan pyöri; tuska, voimakkaat mielenliikutukset, viimeisten kahden vuorokauden kuluessa toisiaan seuranneet kohtaukset kulkivat jälleen hänen sielunsa silmien edessä kuin taikalyhdyssä nähtyinä.
Osaksi rouva Bellairsin neuvosta ja osaksi jonkinlaisesta naisellisesta suuttumuksesta, joka hänenkin hellässä sydämessään vaikutti, hän ei edes vilkaissut puolisoonsa, vaan istui mykkänä seutua katsellen. Sitten huomasi hän, että sir Jasperin käsivarsi oli takaapäin hiipinyt hänen vyötäisilleen. Hän vavahti hiukan, mutta ei kääntynyt puolisoonsa päin.
— Julia, — virkkoi tämä tukehtuneella epävarmalla äänellä, — Julia, minä… minä… olen tehnyt sinulle vääryyttä. — Mutta koska mustasukkaisuus on yhtä vaikea sammuttaa kuin kytevä tuli, sen häijy lieska roihahti taas hänen sielussaan.
— Sinun täytyy kuitenkin myöntää, — puhui hän, — että minulla oli aihetta. Omat sanasi, voisinpa sanoa oma tunnustuksesi…
Lady Standish käänsi päätänsä, kohotti raskaita luomiaan ja loi häneen hetkiseksi maailman kauneimmat silmät.
— Ei, — kielsi hän, — minä en tehnyt mitään tunnustusta. — Hänen kielensä kärjellä värähteli muita vakuutteluja, mutta Kittyn varoitukset veivät voiton.
— Sano minulle, — pyysi mies kumartuen hänen puoleensa, — sano minulle, oliko se sittenkin loordi Verney?
Lady Standish kohotti silmänsä jälleen häneen, ja jos sellainen olisi ollut mahdollista naisessa, jonka koko olemus oli pelkkää hellyyttä, hän olisi vannonut, että tuossa katseessa kuvastui halveksumista.
— Sir Jasper, — virkkoi vaimo, — loordi Verney hän ei suinkaan ollut! — Ja sitten hän lisäsi: — Eikö tästä ole jo kylliksi puhuttu?
Näin sanoen liikahdutti hän käsiään ja katsahti vaistomaisesti niissä pitämäänsä kirjeeseen. Sitten istui hän kuin kivettyneenä. Kirje oli sir Jasperin käsialaa ja osoitettu rouva Bellairsille!