Sir Jasper tulla harppasi takaisin taloon. Aamusuojassa sivuutti hän sanaa sanomatta vaimonsa.
— Sir Jasper, — virkkoi tämä kuroittaen arasti kättänsä. — Oi, sir
Jasper, etkö tahdo kuunnella minua? Tämä on mitä kauhein erehdys.
Sir Jasper, minä vannon, että olen sinulle uskollinen, en ainoastaan
teossa, vaan jokaisessa ajatuksessa, mikä sydämeni pohjalla liikkuu.
— Älkää vannoko, madam, — sanoi hän, sulkien oven hänen nenänsä edessä.
Kymmentä minuuttia myöhemmin hyökkäsi hän jälleen ulos. Julia kuuli hänen askeltensa kajahtelevan: ne tuntuivat hänestä hyvin hurjilta. Hän istui punaraitaisella sohvalla, tällä kertaa liian onnettomana itkeäkseen. Perin lapselliselta ja etäiseltä näytti nyt aamun myrsky. Hän istui kädet ristissä, silmät jäykkinä, ajatellen hirveitä mahdollisuuksia ja turhaan koettaen keksiä keinoja niiden välttämiseksi. Päivällinen katettiin, mutta se jäi nauttimatta. Myladyn palvelijatar toi hänelle teetä. Tämän Julia-parka joi, sillä hän tunsi itsensä heikoksi ja väsyneeksi. Sitten juolahti hänen mieleensä äkkiä ajatus.
— Sen rouva Bellairsin, joka teki minulle tämän kepposen, — tuumi hän, — on se nyt korjattava. — Hän kyhäsi nopeasti epätoivoisen kirjelapun ystävättärelleen ja lähetti mustan palveluspoikansa kiireimmiten sitä viemään perille.
* * * * *
"Seurasin sinun neuvoasi omaksi turmakseni. Sinä kehoitit minua tekemään sir Jasperin mustasukkaiseksi; minä yritin tehdä hänet mustasukkaiseksi ja onnistuin siinä aivan liian hyvin. Hän luulottelee, että on jotakin minun ja loordi Verneyn välillä. Poloinen nuori mies, olen puhutellut häntä vain kolme kertaa elämässäni! Heidän välillään tulee kaksintaistelu, ja molemmat saavat surmansa. Riennä luokseni, rakas rouva Bellairs, nähdäksesi, mitä on tehtävä, sillä minä olen puolikuollut pelosta ja tuskasta."
* * * * *
Alkoi hämärtää, kun rouva Bellairsin kantotuoli jo uskomattoman pian kääntyi kulmasta keinuvalla vauhdilla; saattoi eroittaa hänen metallinkirkkaan äänensä kantajain askelten poljennasta, kun hän päivitteli näiden hitautta.
— Etanoita te olette… etanoita, ettekä miehiä. Kas, eikö jokainen teistä astu kuin olisi isoisänsä isä? Teillä ei ole, sen tahtoisin tietävänne, ruumisarkku, vaan tuoli kannettavananne. Oi, taivaan Herra, pelasta minut sellaisilta laiskoilta vetelyksiltä!