— Voi kauheata! — voihkaisi toinen.
Rouva Kitty pysähtyi, puraisi suippenevaa sormeaan, raapaisi kulmakarvojaan, rypisti valkeaa otsaansa ja oli syviin mietteisiin vaipuneena. Äkkiä hänen hymykuoppansa jälleen näyttäytyivät.
— Jo sain tuuman! — sanoi hän. — Se on niin helppoa kuin olla voi.
Tahdotko jättää asian minun haltuuni?
Lady Standish alkoi vavista. Hän oli paljon itkenyt, oli ollut syömättä, ja hänen sydämensä oli kauhun vallassa. Hän tunsi huimausta päässänsä.
— Mitä aiot tehdä? — kysyi hän yrittäen koko uupuvalla voimallaan pysyttää haihtuvaa ajatuskykyään.
— Tehdä? — virkkoi rouva Bellairs. — Ennen kaikkea estää kaksintaistelun. Sopiiko se sinulle?
— Oi, kyllä, — huudahti Julia, ja kasvojen hipiä kävi lyijynharmaaksi ihomaalin alla.
"Hän on jälleen saamassa hermokohtauksen", ajatteli toinen. "Sellainen vaivainen pikku hupsu!"
Mutta tämä kohtaus sopi mainiosti hänen suunnitelmiinsa; hän ei liian nopsana kiirehtinyt lady Standishia toinnuttelemaan. Kuitenkin kutsui hän hänen apunaisensa ja auttoi viemään potilaan huoneeseensa ja asettamaan hänet vuoteeseen. Sitten neuvoi hän hajusuolaa ja unta.
— Jätä se kaikki minun huostaani, — kuiskasi hän pieneen korvaan, joka oli ylinnä pieluksella; — minä pelastan sinut.