I kohtaus.
— Mitä? Suloinen lady Standish kyynelissä!
Rouva Kilty Bellairs keinutteli hentoa ruumistaan yhdellä jalalla ja loi ivallisen, hiukan halveksivan, mutta kuitenkin hyväluontoisen katseen huoneessa olevan toisen naisen solakkaan vartaloon. Tämä toinen makasi suullaan kullattujen jalkojen kannattelemalla satiinipohjaisella sohvalla ja nyyhkytti.
— Kyyneleet, — sanoi Kitty-rouva pyörähtäen kantapäällään katsellakseen kuvastimesta uuden väljän laahushameensa kuosia ja ihaillakseen sen siroja poimuja, joilla kapealta kadulta pitkään, hämärään huoneeseen tunkeutuneet auringonsäteet välkkyivät, — kyyneleet, rakkaani, ellei itke viehättävästi (ja tiedä, että yksi tuhannesta ei siihen kykene), ovat ylellisyyttä, josta jokaisen arvonsa tuntevan naisen pitäisi kieltäytyä. Kas minä, — ja Kitty-rouva nyppäsi puuteroitua kiharaa ja käänsi päätänsä kuin lintu vilkaistakseen vielä kerran kuvastimeen ennenkuin vaipui nojatuoliin ja vetäytyi lähemmäksi murheellista ystäväänsä, — minä en ole vuodattanut kyyneltä senjälkeen kun menetin ensimäisen rakastajani, ja siitä on… en tahdo sanoa, montako vuotta. Olin tavattoman varhaiskypsä lapsi! Kun puhun kyyneleestä, muista, että se on kuvaannollista kieltä. Pois se, että kieltäisin pienen kastehelmen tenhon… yhden ainokaisen, jonka juuri voi sormenpäähän poimia ja joka juuri riittää hiukkasen kostuttamaan tunneherkkää silmää. Oh, se ei ole ainoastaan luvallista, vaan sitä on viljeltäväkin. Mutta tuollainen jollotus… kun nyyhkytykset tärisyttävät ruumistasi, kyyneleet kastelevat nenäliinasi likomäräksi ja saavat silmäsi punottamaan, nenästä puhumattakaan… hyi, hyi, se on aivan järjetöntä! No, — lisäsi hän, äkkiä muuttaen äänensävynsä lempeäksi ja silittäen ystävänsä pieluksiin painunutta päätä, missä kauniit kutrit säteilivät rikkaina omassa päiväpaisteessaan, — mikä nyt sitten on?
Lady Standish nousi verkalleen ja raukeasti istuvaan asentoon ja kohotti kasvonsa, joiden hienoa kauneutta intohimoisen surun kiihkeys tärveli. Hän katseli sumeilla sinisilmillään Kitty-rouvan täyteläisiä, hymykuoppaisia poskia.
— Ah! — hengähti hän huokauksen mukana, joka oli kostea kuin huhtikuun tuulahdus ja myöhästyneen nyyhkytyksen katkaisema. — Ah, tässä näet maailman onnettomimman naisen! Ah, sydämeni on särkynyt!
Nenäliina, joka todellakin oli aivan kelvottomaksi lionnut, nousi taaskin kiihkeästi noille kyynelistä tulviville silmille.
— Hyväinen aika, — huudahti kaunis leski, — et voisi näyttää surkeammalta, jos sinulla olisi isorokko! Ja olet ollut vasta kolme kuukautta naimisissa!
— Voi minua! — vaikeroitsi lady Standish.
— Vai niin, — virkkoi Kitty-rouva, — onko hän taas ollut häijy? Tule itkemään povelleni, Julia. Mistä on kysymys? Suuteliko hän otsaasi huultesi asemesta? Tai sanoiko hän: "tuhat tulimmaista, madam!" kaataessasi teekupin hänen liivilleen? Vai vallanko hän, se hirviö… oi, eihän se ole mahdollista, mutta miehet ovat nyt sellaisia… vallanko hän rohkeni kuiskata, että lady Caroline näytti… siedettävältä eilen illalla?