Lady Standish nousi jaloilleen, mytistäen nenäliinansa pienessä kädessään, ja katseli ystäväänsä hurjalla traagillisella surulla.
— On turhaa sulkea silmiäni, — sanoi hän. — Herkeä minua pistelemästä, hyvä rouva Bellairs. Minun täytyy katsoa totuutta suoraan silmiin! Puolisoni ei minua enää rakasta. Oi, Kitty, Kitty, — hän vaipui hyvin nopeasti murhenäytelmän korkeudesta, hyrskähtäen jälleen itkun ulinaan, — eikö se ole surullista? Olen koettanut, sen taivas tietää, voittaa hänet takaisin hellimmällä rakkaudella, säälittävimmällä vetoamisella. Hän on nähnyt minun itkevän, kaihosta riutuvan. "Riistämällä minulta rakkautesi", olen hänelle sanonut, "riistät minulta elämän". Ja hän, hän… oi, miten voin sen sinulle kertoa! Päivä päivältä hän on seurassani yhä vähemmän ja vähemmän. Hän käy ulkona muiden kanssa. Hän uhraa iltansa vieraille… niin, vieläpä puolet öistänsäkin, ja minä saan sillaikaa nyyhkyttää itseni uneen kotona. Näin häntä tänään vain kaksi minuuttia… se tapahtui puoli tuntia sitten. Hän astui tänne luokseni, näyttäen, ah Kitty!… näyttäen sellaiselta kuin vain hän voi näyttää, miesten komeimmalta ja siroimmalta. Minä laulelin, livertelin kuin lintu-rukka liverrellee, kun se koettaa houkutella kumppaniaan pesäänsä. Hän astui huoneen läpi sanaa sanomatta, olematta minua huomaavinansakaan, vaikka hän ennen aina sanoi, että oli taivaallista istua kuuntelemassa ääntäni. "Mitä!" huudahdin, kun hän ehti ovelle, "eikö sanaakaan Julia-paralle?" Tuon sydämestäni kirvonneen huudahduksen kuullessaan, Kilty, hän kääntyi rypistäen otsaansa ja sanoi… oi, oi, oi!
— Haa, — virkkoi Kitty-rouva, — mitä hän sanoi? — "Taivas varjelkoon mies-poloista", hymähti hän itsekseen; "tuo nainen on lähde!"
— Hän sanoi, — nyyhkytti Julia, — "eikö mies saa edes lähteä kävelylle?" Ah, kunpa olisit kuullut hänen kylmän, välinpitämättömän sävynsä, niin olisit ymmärtänyt, miten se viilsi sydäntäni. Minä riensin hänen luokseen, laskin käteni hänen hihalleen, ja hän sanoi…
Taaskin suru tukehdutti Julian.
— No, mitä hän sanoi?
— Hän sanoi… voi, voi… hän sanoi: "Julia, älä käpälöi minua."
Rouva Kitty Bellairs, Bathin juhlittu kaunotar, ihailijoittensa mielestä koko Englannin viehättävin nainen ja säihkyvän sukkela, nauroi hiljaa itsekseen, nousi sitte tuoliltaan, tarttui solakkaa ystävätärtään olkapäistä ja marssitti hänet kuvastimen eteen.
— Katsohan itseäsi, — sanoi hän, — ja katso minua.
Lady Standish säpsähti. Vastakohta hänen oman epäjärjestykseen joutuneen tukkansa, juovittuneiden, turvonneiden kasvojensa, siistimättömän aamupukunsa ja vieressään seisovan olennon kukoistavan täydellisyyden välillä oli enemmän kuin hän sieti nähdä. Yksityiskohtia myöten virheettömän kauniina kuin puutarhaneilikka Kitty Bellars hymyili hempeästi omalle kuvallensa.