— Rakkaani, — virkkoi hän, — minulla on näiden viimeisten kolmen vuoden ajalla ollut kolmekymmentäseitsemän tunnustautunutta ihailijaa, eikä ainoakaan ole minuun vielä väsynyt. Bellairs-poloinen, — sanoi hän keveästi huoahtaen, — oli ollut kaksissa naimisissa ennen minua ja kuollessaan hän oli yhtä vaille seitsemänkymmentä, mutta viime hengenvedossaan hän vakuutti minulle, että minä hänelle kaiken ilon tuotin, mitä hän koskaan oli tuntenut.
Lady Standish lakkasi itkemästä äkkiä kuin olisivat hänen kyyneleensä koneellisesti ehtyneet. Hän katseli vakavasti leskeä.
— No, lapseni, — jatkoi rouva Bellairs kuudenkolmatta ikävuotensa mahtipontisuudella, — olemme nyt olleet tuttavia neljä viikkoa, ja olet useammin kuin kerran kunnioittanut minua sanomalla, että pidät minua ystävänäsi.
— Se on totta, — myönsi lady Standish.
— Kuuntele minua sitte. Miesten kanssa seurustellessa on kolme tärkeätä sääntöä vaarin otettava. Ensimäiseen sisältyy lukemattomia pikkuseikkoja, mutta lyhyesti ja ylimalkaisesti se kuuluu näin: Älä ole koskaan yksitoikkoinen! Toinen sääntö: Älä koskaan anna miehen olla itsestäsi liian varma! Oi, se on ihmeellisen viisas ohje; mieti sitä. Kolmas: Älä koskaan, älä milloinkaan salli hänen huomata miten… hm, miten vähän rakastettavalta voit näyttää! So, so, sinä olet sievempi nainen kuin minä, mutta et silloin, kun olet itkeä tillitellyt ja esiinnyt ärtyisänä.
Lady Standish istuutui äkkiä ikäänkuin jäsenensä eivät enää olisi häntä kannattaneet. Hän katsahti kattoon kyynelten sumentamilla silmillä.
— Sanohan, — tiedusti Kitty-rouva tutkivasti kuin tuomari, — montako kertaa päivässä kerrot sille onnettomalle, että häntä rakastat? Ja vielä pahempaa, montako kertaa päivässä vaadit häntä vakuuttamaan rakkauttansa sinulle? Väitän, että se on kylliksi ajamaan hänet korttipeliin tai juoppouden helmaan… tai johonkin muuhun helmaan, mikä on vielä tuhat kertaa pahempaa! Ja sanohan, jos tuhlaat kaiken, mitä sinulla on, tyhjentäen kukkarosi, niin luuletko, että kukkarosi siitä muuttuu hyvin arvokkaaksi omaisuudeksi? Se on vain palanen nahkaa. Ei, ei, säilytä kultasi ja jakele sitä vain murunen kerrallaan, äläkä anna sitä ollenkaan, ellet saa täyttä vastinetta. Oh, — huudahti Kitty suuttumuksen heleän ruson kohotessa näkyviin hänen punaisen kasvomaalinsa läpi, — ihmettelen, että naiset ovatkin sellaisia hupsuja… esittävät palvelijattaren osaa, missä heidän pitäisi valtijattarina käskeä, heittävät pois pyytämättä, mitä heidän tulisi erinä jaella vain polvillaan rukoileville! Onko kukaan mies minulta saanut anomatonta tunnustusta? Olenko koskaan suonut hartaimmallekaan rakastajalle muuta kuin sanasen "ehkä" tai "kukaties", hymyn, kasvonvärähdyksen, sormenpään? (Mitä ne minulta ovat varastaneet, en tietenkään ole antanut! Ja sitäpaitsi ei se tunnu siellä eikä täällä.) Ja, paras lady Standish, milloin olet lakannut käyttämästä ihomaalia, kähertämästä ja puuteroimasta tukkaasi, pitämästä säädyllistä aamupukua, muodinmukaista laahushametta, korkokenkiä sievissä jaloissasi, jalokiveä korvassasi ja tilkkutäplää leuassasi?
Lady Standish oli lakannut tähystelemästä kattoon ja katseli sensijaan ystäväänsä.
— Mutta, madam, — sanoi hän, — nämä ovat omituisia neuvoja. Tahtoisitko, että keimailisin puolisolleni ikäänkuin (Jumala suokoon anteeksi, että sellaista sanonkaan), ikäänkuin en olisi aviovaimo, vaan rakastajatar?
— Kas niin, — virkkoi rouva Bellairs lyöden käsiään yhteen, — siinä se koko surkeus onkin! Olet miehen laillinen, rehellinen vaimo, ja siksi kaikki ikävyys ja jokapäiväisyys, kaikki ärtyisyys, otsan rypyt ja silmien kyyneleet. Jumala varjelkoon meitä! Kuka saattaa häntä moittia, jos hän sinuun kyllästyneenä vaihteeksi etsii hauskaa paheen pilkahdusta?