Rouva Bellairs oli aikaisin ylhäällä. Hän olikin nukkunut huonosti, ja se oli hänelle harvinaista. Mitä hänen seitsemänneljättä rakastajaansa eivät koskaan olleet kyenneet häneltä puristamaan kyyneltä ja unetonta yötä, sen oli hän uhrannut sille ainoalle miehelle, joka ei häntä rakastanut.
Häntä vaivasi levottomuus vaarasta, mihin hänen oikkunsa (tai, niinkuin hän selitti, lady Standishin käsittämätön hupsuus) oli saattanut sysätä loordi Verneyn. Päivän sarastaessa soitti hän palvelijattarensa ja vaati, että hänelle aamusuklaan mukana kello kahdeksalta toimitettaisiin kaikki kaupungin uutiset. Hän kuului niihin, jotka osaavat palvelluttaa itseään. Suklaa oli aivan yhtä tuoksuvaa ja kermaista kuin konsanaan, ja Lydia-neiti oli pakahtua tärkeistä sanomista, seisoessaan emäntänsä vuoteen vieressä.
— No, Lydia, no? — huudahti hänen rouvansa kiihkeästi.
— Oi, herranen aika, madam, koko kaupunkihan siitä soi! Mylady Standish on saatu ilmi. Ka niin, minä puolestani en koskaan ole luottanut noihin juhlallisiin kainostelijoihin, jotka aina pitävät silmänsä ylös kohotettuina tai maahan luotuina ja suunsa supussa kuin kirsikat. Kukaan ei olisi niin siveä ja mallikelpoinen, ellei siihen olisi erinäistä syytä, niin minä aina ajattelen.
— Lydia, — virkkoi rouva Bellairs, — älä hupsuttele. Jatka; mistä lady Standish sitten on saatu ilmi?
— Oh, madam, — vastasi Lydia, — sitä ei ole vaikea arvata. — Siitä, mistä naiset ylimalkaan joutuvat ilmi, tietenkin. Mutta, voi, voi, kyllä se oli häpeämätöntä! Olen kuullut, madam, — tyttö tuli lähemmäksi emäntäänsä ja kumartui kuiskaamaan, melkein väristen ilosta, että hänellä oli niin merkillistä kerrottavana, — olen kuullut, madam, että sir Jasper löysi eversti Villiersin sieltä eilen iltapäivällä. Voi, hyvä rouva, että sellaista tapahtuukin!
— Pyh! — sanoi Kitty-rouva.
— No, ainakin he aikovat taistella, — huudahti tyttö, — ja sir Jasper riuhtaisi everstiltä tekotukan päästä ja läimäytteli häntä sillä kasvoihin, madam, ja eversti on siitä asti ollut kuin hullu ja vannoo ampuvansa hänet tänä aamuna.
Rouva Bellairs huoahti helpoituksesta.
— Ampukoot he toisensa, — haukoitteli hän, vaipuen takaisin pieluksilleen ja tuijottaen tyynesti suklaakuppiinsa. — Mielessäni ei maailma tarvitse kumpaakaan heistä.