— Mitä suurimmalla mielihyvällä! — huudahti hilpeä irlantilainen. — Varmaan tulee meistä oikein hyvät ystävät, mutta ehkä tekisitte viisaimmin, kun ette esittelisi minua rouvallenne, sillä minua ei ole uskomista niiden rakkaiden olentojen pateille, ja paras on sanoa se teille heti alussa.
Vastustajat puristivat toistensa kättä jokseenkin tunteellisesti molemmin puolin. Haava hoivattiin ja useita viinipulloja tyhjennettiin senjälkeen ylimmässä ystävyydessä.
— Mikään ei ole niin verratonta parantamaan kuin kanariaviini, — vakuutti O'Hara.
Puoliyö oli ohi, kun Denis O'Hara herra Staffordin käsivarressa läksi paluumatkalle omaan asuntoonsa.
Kadut olivat autiot ja yö pimeä, ja katujen kulmissa oli heillä monta vakavaa neuvottelua siitä, mihin suuntaan oli käännyttävä. Jos he kulkiessaan hiukan hoipertelivat, jos he marssivat Kuninkaallisen Sirkuksen ympäri ja taaskin sen ympäri useammin kuin kerran ja osoittivat taipumusta astua Gay-kadun yli sivulta sivulle useammin kuin heidän matkallaan oli tarpeellista, ei se O'Haran sanojen mukaan johtunut kanariaviinistä, vaan he tekivät sen ainoastaan vaihtelun vuoksi.
— Sir Jasper on oikein hauska toveri, — sanoi loordi Kilcroneyn perillinen tukiessaan itseänsä omaa pihtipieltänsä vasten ja heiluttaessaan ovenkolkutinta juopuneen vakavuudella. — Ja niin olet sinäkin, — lisäsi hän Staffordille. — Pidän teistä molemmista. — Tässä hän äkkiä näkyi aikovan langeta Staffordin kaulaan, mutta pidättäysi yhtä nopeasti, jäykisti hoippuvat raajansa ja löi otsaansa äkillisen selvyyden välähdyksen vaikutuksesta. — Tuhat tulimaista, — havahtui hän, — enkö kokonaan unohtanut sitä Spicerin asiaa!
Töintuskin sai Stafford (joka oli vahvapäisempi ja senvuoksi oli seonnut hiukan vähemmän) esille tulleiden palvelijain avulla hänet pidätetyksi lähtemästä laiminlyöntiänsä korjaamaan. Tahdikkaalla yhtymällä viekoittelua ja voimaa haavoitettu herrasmies vihdoin toimitettiin vuoteeseen hänen unisesti mutistessaan:
— Ei kelpaa ensinkään… perin ikävä juttu… kunnia-asia… ei sovi jättää toistaiseksi! — Mutta uni yllätti hänet jo ennenkuin hänen päänsä kosketti pielusta.
Sillävälin istui sir Jasper vuotavain kynttiläin keskellä nojatuolissaan, sääret ojossa, sidottu ranteensa pistettynä poveensa, pää riipuksissa rinnalla ja hilpeyden valeleimahdus nyt kokonaan sammuneena epämääräiseen synkkämielisyyteen. Tässä asennossa tapasi hänet päivän kajo. Sen ensimäisten viileitten säteiden langetessa hänen kasvoilleen hän nousi selvenneenä, eikä olisi voinut sanoa, oliko viettänyt yönsä tuskallisessa valvomisessa vai ilkeän painajaisen ahdistamana. Hän katsahti ympärilleen ilottomalle näyttämölle, verellä tahrattuihin liinavaatteisiin, tyhjiin viinilaseihin, joista nousi inhoittavia huuruja, käryäviin kynttilöihin, huoneen epäjärjestykseen. Sitten häntä puistatti, ja hän etsi pukuhuoneensa turvasatamaa ja tunnin unen tuottamaa huojennusta, leväten kostea pyyhinliina käärittynä jyskyttäville ohimoilleen.
VII kohtaus.