— Yrittäkäämme uudestaan, — touhusi O'Hara.
— Ei, ei, — kielsi Stafford.
— Ei, ei, — sanoi sir Jasper, astuen lähemmäksi ja pysähtyen vastustajansa eteen. — Ei. Herra O'Hara, vaikka olisitte tehnyt minulle suurimman mahdollisen loukkauksen, sir, olette jumaliste toki taistellut kuin ritari!
— Ah, — kuiskasi O'Hara Staffordille, joka yhä asiantuntemuksella tarkasti haavaa, — hän on aivan pähkähullu, kelpo mies-parka.
— Ei hän hullu ole, — sanoi Stafford nousten, — tai jos on, niin on hän sitä vain mustasukkaisuudesta. Jasper, toimitahan hiukan viiniä herra O'Haralle ja joku naisväestäsi noutamaan vettä ja siteitä. Vähän kiinnelaastaria, niin saadaan tämä asia korjattua. Jumalan kiitos, että ei sentään tapahtunut murhaa tänä iltana!
— Hetkinen, Stafford, — virkkoi Jasper, — hetkinen, sir. Selvittäkäämme tämä juttu. Enkö ole oikeassa, herra O'Hara, uskoessani teidän kyhänneen vaimolleni kirjeen?
— Minunko sitten? — huudahti O'Hara mitä vilpittömimmin kummastuneena.
— Hän luulee, että olet hänen vaimonsa rakastaja, — kuiskasi Stafford irlantilaisen korvaan. — Peijakas, nyt voin taas nauraa! Hän tietää, että rouvalla on punatukkainen ihailija, ja sanoo tahtovansa tappaa jokaisen punatukkaisen miehen Bathissa!
— Tosiaan en ole koskaan iskenyt silmiäni lady Standishiin, — virkkoi O'Hara sir Jasperille, — ellette muuta vaadi. Tosin olisin ylpeillen ruvennut hänen rakastajakseen, jos minulla vain olisi ollut kunnia tuntea hänet!
— Herra O'Hara, — sanoi sir Jasper, — tahdotteko puristaa kättäni?