— Taivas varjelkoon! — huudahti Stafford, turhaan yrittäen tulla molempain herrasmiesten väliin.
— Et saa millään ehdolla sanoa häntä vastaan, — varoitti O'Hara, päästäen ripeästi vyönsä soljesta ja paljastaen hänkin sirolla liikkeellä välkkyvän säilän. — Pahinta maailmassa on joutua tekemisiin miehen kanssa, joka on päästänsä vialla. Häntä täytyy ehdottomasti tyynnytellä ja antaa hänelle perään. Enkö minä tietäisi! Eikö oma lihallinen orpanani tänä siunattuna päivänä ole huimahulluna teljettynä Kinsalen mielisairaalaan? Hyökätkää, sir Jasper, olen teidän miehenne. Vedähän tuolit syrjään, Tom, ystäväiseni.
— Nyt sir, nyt sir! — virkkoi sir Jasper ja tunsi toipuvansa entiselleen, kun kuuli teräksen kalskahtavan terästä vasten. Hän asetti jalkansa tanakasti lattiaan ja tunsi toiminnan iloa.
"No, mikä on välttämätöntä, on välttämätöntä", sanoi Stafford filosoofisesti ja istahti kahareisin tuolille; "ja reipas ottelu on reipas ottelu aina ja joka paikassa! Kah, aimo hyökkäys! O'Hara käyttelee säiläänsä näppärästi, mutta Jasperin silmissä kiiluu vaara. En tosiaan tahtoisi, että tuo irlantilainen poika saisi surmansa. Haa!" Hän hyppäsi jälleen seisaalleen ja heilutti tuolia, valmiina tulemaan ratkaisevalla hetkellä väliin.
O'Hara oli kevyt ja joustava kuin korkki; hän kieppui eteenpäin ja taaksepäin, loikkasi puolelta toiselle ja suorastaan nautti taistelusta. Mutta sir Jasper tuskin liikahti asennostaan paitsi tehdäkseen pari vimmaista hyökkäystä. Stafford oli luullut näkevänsä vaaraa hänen silmissään; niissä oli enemmänkin… ne puhuivat murhaa! Loukattu aviomies oli päättänyt tappaa ja odotti aikaansa kuoliniskun antamiseksi. Sillävälin O'Hara hyökkäili pelkästä sydämen keveydestä. Kerran hänen miekkansa terä hipaisi sir Jasperin reittä, kerran taas hän raapaisi naarmun vastustajansa ranteeseen, joten verta valui tämän sormille.
— Pysähtykää, pysähtykää, — huudahti Stafford, rientäen väliin tuolineen, — sir Jasper on haavoittunut!
— Ei, mene hiiteen! — huusi sir Jasper. Ja kiiskiä, kalskis, terät iskivät taasen yhteen taistelijain läähättäessä hengästyneinä ja lattian tömistessä askelista. Sir Jasper hyökkäsi kolmannen kerran, O'Hara heilautti miekkansa harhaan, lankesi toiselle polvelleen ja kierähti kumoon.
— Seis! — parkaisi Stafford. Se oli myöhäistä. Sir Jasper seisoi tuijottaen punottavaan säiläänsä.
— Olet surmannut hänet! — huusi Stafford, kääntyen raivostuneesti ystäväänsä kohti. Langeten polvilleen sieppasi hän silmänräpäyksessä haavoitetun käsivarsilleen.
— Ei sinnepäinkään, — virkkoi O'Hara, pyristeli toisen syleilyssä kuolevalle todellakin liian tarmokkaalla tavalla, sai tuokiossa jalkansa alleen, seisoi nauraen, kasvot kalpeina, ja katseli verta valuvaa paitaansa. — Sen vaikutti vain teräksen äkillinen kylmä tuntu, mies! Ihan varmaan voin aivan hyvin ja olen valmis alkamaan uudestaan! Vain pikku ratkeama kylkiluiden välissä, joka ei edes estä minua hengittämästä yhtä hyvin kuin ennenkin. — Hän puhalsi voimakkaasti todistaakseen sanansa, löi rintaansa, kääntyi sitten huimausta tuntien ja lysähti nojatuoliin. Stafford riuhtaisi auki hänen paidanrintansa. Kuten O'Hara oli sanonut, haava oli ruma pintanaarmu, pikemmin häijynnäköinen kuin vaarallinen.