— Kyllä, madam, — väitti Lydia, lepertäen minkä kerkisi. — Kyllä, madam, ensimäisenä on loordi Verney. Sir Jasper kuuluu käyttäytyneen niin omituisesti ensimäisen haasteen tuojaa, kapteeni Spiceriä, kohtaan, että loordi Verney lähetti toisen puhemiehen aamusella. Ja sitten on eversti Villiers. Tietysti, kuten Mahoney sanoo (se on herra O'Haran palvelija, madam), sir Jasper varmasti tappaa loordi Verneyn, ja eversti Villiers tappaa varmasti sir Jasperin. Mutta ellei eversti surmaa sir Jasperia, sitten sir Jasper taistelee kapteeni Spicerin kanssa! Ka, rouva, suklaahan valuu pitkin vuodetta!
— Oih, lopeta jo, tyhmä letukka, — huudahti rouva Bellairs, — ja anna minun nousta! Ei ole minuuttiakaan hukattava. — Ja missä sir Jasperin pitäisi taistella loordi Verneyn kanssa? (Anna minulle silkkisukkani, sinä kelvoton olento!) En usko sanaakaan lörpötyksestäsi. Kuinka uskallat tulla kertomaan minulle sellaista hölynpölyä? Mutta missä luullaan heidän taistelevan? Tietysti olet kuullut ajan? — Hän kiskoi silkkisukkiaan kaarevan jalkapöytänsä yli ja pitkin täyteläistä säärtään niin sukkelaan kuin vapisevat kädet häntä tottelivat.
— En tiedä missä, madam, — sanoi neitonen tekokainosti, — mutta eversti on tapaava sir Jasperin Hammerin kedolla keskipäivällä, joten otaksun, että mylord Verney taistelee jokseenkin tähän aikaan.
— Oh, pidä suusi kiinni, — huudahti hänen emäntänsä; — kaakatuksellasi voit tehdä ihmisen hulluksi!
Ei ihomaalin rahtuakaan ehtinyt leski levittää kalpeille poskilleen, ei hiusjauheen hituistakaan ollut hänellä aikaa siroittaa mustille kutreillensa. Siro aamumyssy ympäröi aivan erilaisia kasvoja kuin mitä se tavallisesti varjosti. Mutta ken rohkenee väittää, että Kitty, joka nyt hengästyneenä juoksi autioita katuja pitkin aikaisen aamutuulen leikkiessä hänen hajahapsillaan, ei ollut, täydellisesti unohtaessaan oman itsensä ja ulkoasunsa, yhtä kaunis kuin rouva Bellairsin nimellä tunnettu muodinmukainen, puuteroitu, maalattu nainen pitseineen ja kauneuspilkkuineen? Hänen pienet kenkänsä tepsuttivat levottomasti eteenpäin, hänen liepeensä lepattivat hänen kulkiessaan. Hän ei tahtonut odottaa vaunuja; kantotuoli olisi tehnyt hänet hulluksi.
Puolikuun kulmauksessa toinen räpyttelevä naishaamu, samaten myssyyn ja viittaan puettuna ja käyden samallaisella sopivaisuutta uhmaavalla kiireellä, sipsutti hänen ohitseen nopeana kuin välähdys. Mutta sivuutettuaan toisensa he samasta vaikuttimesta molemmat pysähtyivät tuntemuksen kajastaessa heidän mielessään.
— Rouva Bellairs! — kuului lady Standishin huilun ääntä muistuttava huudahdus.
— Julia Standish! — parahti Kitty-rouva. He kääntyivät ja kahmaisivat käsillään kiinni toisistaan.
— Oi, taivaat, — virkkoi rouva Bellairs, — onko kuulemani totta? Aikooko se sir Jasperin paholainen tänä aamuna taistella loordi Verneyn kanssa? Ja Verney kun on aivan lapsi! Se on selvää murhaa! Sinä häijy nainen, näet nyt, mitä olet tehnyt!
— Ah, rouva Bellairs, — huudahtaen Julia painaen kädellään rintaansa, — sydämeni on särkynyt!