— Mutta mitä on tapahtunut, ihminen, mitä on tapahtunut? — kyseli
Kitty ja ravisteli vaikeroivaa Juliaa rajulla kädellä.
— Sir Jasper ei tahdo nähdä minua, — nyyhkytti Julia, — mutta olen saanut tietää, että hän tunnin päästä tapaa loordi Verneyn Bathwickin niityillä. Sanansaattajia on kulkenut edestakaisin aikaisesta aamunkoitosta. Oi, taivas meitä armahtakoon!
— Mihin olet menossa? kysyi Kitty ja ravisti häntä vielä kerran.
— Olin menossa loordi Verneyn luo rukoilemaan mieheni hengen puolesta, — virkkoi lady Standish, ja kyyneleet tulvivat hänen kasvojaan pitkin kuin rankkasade liljankukille.
— Herra sinua varjelkoon, — huudahti rouva Bellairs tuntein, jotka olivat liian syvälliset vihaksi; — sinäpä vasta olet aika houkkio!
— Sankarillisimmat päätökset ovat usein silmänräpäyksen tuote! — Mene nyt takaisin kotiisi, sinä hupsu, — sanoi Kitty. — Minä… sitä et sinä, lady Standish, minulta ansaitse, mutta minä uhraudun itse! Tahdon estää tuon kaksintaistelun, menen mylord Verneyn luo!
— Sinä! — virkkoi Julia, ihmetellen ja ymmärtäen sanojen merkityksen vain puolittain.
— Mene kotiin, mene kotiin, — sanoi Kitty-rouva, — ja vakuutan sinulle, että ellen saa loordi Verneytä jäämään kohtauksesta pois, nimeni ei ole Kitty Bellairs!
Lady Standish epäröitsi, mutta painoi nöyrästi päänsä alas, kääntyi ja alkoi astua takaisin päin. Hänen solakka vartalonsa taipui ja huojui ikäänkuin raikas aamutuuli olisi ollut sille liian ankara.
Rouva Bellairs katsoi kelloaan.