"Mainitsiko hän tunnin?" mutisi hän itsekseen. "Siis kymmenen minuuttia kuvastimen edessä ja kymmenen minuuttia matkaan mylordin asunnolle. Näin tapaan hänet juuri lähtemässä. Tämä on poika-paran ensimäinen kaksintaistelu, ja hän saapuu paikalle varmaan yhtä aikaisin kuin joku maalaisserkku päivälliskutsuihin."
Aurinko pilkisti esille pilviseltä taivaalta, ja rouva Bellairs ravisti itseänsä ja tunsi elpyvänsä ja rohkaistuvansa. Hymykuoppa näkyi kummassakin poskessa.
"Mutta", sanoi hän sipsuttaessaan edelleen kuoppasten syventyessä ja hymyn laajetessa, "kuka sittenkään tietää? Sepä paha tuuli, joka ei puhalla kellekään hyvää."
* * * * *
Mylady Standish palasi kotiin. Palvelijat tuijottivat häneen uteliaina, kun hän astui eteisen halki. Tremlet-rouva, taloudenhoitajatar, kulki hänen ohitseen supussa suin. Oman kamarineitonsa hän tiesi istuvan vesissä silmin ja syventyneenä tohtori Perselin esitelmiin kerettiläisyyttä vastaan. Hänen omatuntonsa oli puhdas kuin äskensatanut lumi, ja kuitenkin tunsi hän itsensä tahratuksi kaikkien näiden ihmisten silmissä. Mutta hän ei välittänyt.
Päästyään sir Jasperin pukimon ovelle hän pysähtyi kuuntelemaan. Siellä sisällä tämä pukeutuessaan polki jalkaansa ja kiroili palvelijaansa. Julia ojensi kätensä naputtaakseen ovelle, mutta muisto viime yrityksen jyrkästä takaisintyöntämisestä vei häneltä kaiken rohkeuden.
"Minä en mene sinne hänen luokseen", ajatteli hän, "mutta kun hän tulee ulos, niin puhun".
— Nämä miekat, — virkkoi sir Jasper kammiossa, — otan mukaani vaunuihin. Odotan herra Staffordia ja erästä ystävää minua noutamaan puolen tunnin kuluessa. Ymmärrätkö, jolppi? Ja kuule, missä ovat pistoolit?
"Pistoolit!" toisti lady Standish ja hänen sydämensä löi pakahtuakseen.
Seurasi äänettömyys.