Rouva Bellairs lähti aikaisin.
Puettuna tavattoman tyyniin väreihin, leijaillen siveän, äidillisen arvokkuuden ilmapiirissä hän oli loordi Verneyn mielestä tänä iltana osoittautunut täysin sopivaksi miniäksi hänen äidilleen.
— Hirveän yksitoikkoinen, — lausui lady Flyte kauniin lesken käytöksestä.
Pyörähdeltyään gavotin loordi Verneyn kanssa hän ei ollut enempää tanssinut, vaan istui puoli tuntia tuolilla lähinnä lady Mariaa, joka antoi hänen katsella parempia päiviä nähnyttä lapaluutansa ja osoitti sellaista läpitunkematonta kuuroutta, että Kittynkin peloton tarmo siitä masentui.
Kun Verney oli hoivannut hänet kantotuoliin, hän vaati, että nuori pääri sallisi hänen mennä saattamatta kotiin.
— Tosiaankin, — sanoi hän, minä — pyydän sitä, vieläpä käskenkin. Ihmiset puhuvat niin paljon tässä humuisessa paikassa, ja eikö sinun ole huolehdittava iäkkäästä tädistäsi? Olen varma, — lisäsi Kitty hurskaasti, — että rakas äitisi sitä haluaisi.
Loordi Verney alistui. Hän ei epäillyt, että äitinsä todellakin täydellisesti yhtyisi sellaisiin tunteisiin ja siunasi Kittyään tämän suloisesta järkevyydestä.
Hyvää yötä siis, sanoi rouva pistäen sievät kasvonsa ulos ikkunasta, hyvin hellästi ja lempeästi hymyillen.
— Hyvää yötä, — vastasi toinen, tehden nuoren, sirosti kömpelön kumarruksensa.
Kitty-rouva kylläkin odotti kuulevansa hänen askeltensa seuraavan kantajia, sillä hän ei ollut voinut pidättyä liehtomasta viehättävintä tenhoaan tuohon lähtökatseeseen. Mutta mikään muu ei häirinnyt kadun hiljaisuutta kuin kantajien tahdikas, hoippuva poljenta.