Magnan silmät kostuivat ja kirkkaita pisaria putoeli kädessään olevalle kukkavihkolle. — Te olette niin tavattoman hyvä minulle, kuiskasi hän, isä ja äiti ovat teille niin kiitollisia; — oi, jospa te kerran tulisitte meille ja antaisitte heidän itse ilmaista kiitollisuutensa, he voisivat tehdä sen paremmin kuin minä!
— Pyydättekö te, Magna, kutsutteko todellakin kotiinne? professorin kasvoilla väikehti säteilevä hymyily.
— Ah, niin, te olisitte meidän rakkain vieraamme!
— No siinä tapauksessa minä vielä tulenkin sinne, hyvästi! Soi kolmannen kerran ja lähtövihellys kuului. — Hyvästi Magna, jos te tietäisitte! Sanokaa yksi ainoa kerta — sanat uupuivat — Hugo, tavoitteli hän.
Hän puristi rajusti Magnan kättä, tämä katsahti ihmetellen häneen, mutta sitte levisi hänen poskilleen syvä puna ja hänen nuoret kasvonsa säteilivät omituisesti. — Hyvästi — Hugo — kuiskasi hän. Mutta professori ei kuullut sitä, hän seisoi jo etusillalla, sillä juna oli alkanut hitaasti liikkumaan.
Magna riensi ikkunaan, hän ei itkenyt enää, vaan vihjoi iloisesti valkealla nenäliinallaan. Mahtoiko professori huomata sitä? — Hänen takanaan seisoivat nuo nuoret ylioppilaat ja heiluttaen valkeita hattujaan, huusivat he: Eläköön Helsinki, eläköön kaikki kauniit tytöt, eläköön, eläköön!
Juna kiiti pois ja professori seisoi yksinään paikallaan yhteen puristetuin huulin. — Minä olin todellakin houkka, mumisi hän, mutta semmoiset jäähyväiset voivat saada ihmisen hupsuksi. Nähnenkö sinua enää koskaan Magna — rakkaani!
* * * * *
Professori Bruunilta Magna Roosille.
Heidelberg 20/VII 188—.