Sairaan huone ei ollut mikään matala hökkeli, vaan pieni, siisti kamari; lattia oli pesty valkeaksi, ikkunoita verhosi karttuuniuutimet ja valaistussa tiiliuunissa paloi hiljalleen ratiseva tuli. Peränurkassa oli suuri, sinisellä pummuliverholla varustettu sänky, siinä makasi kookas mies suoraksi ojentuneena. Hänen tuuhea, harmahtava päänsä lepäsi raskaasti päänalaisella ja jänteiset kädet lepäsivät hervottomina sivuilla. Voimakas, jäntevä oli tuo ruumis, jonka sairaus oli nöyristänyt, milt'ei musertanut.
— Hyvää iltaa, tervehti pastori sisäänastuessaan.
— Hyvää iltaa — ah, se on pastori, istukaa alas, istukaa, kuului käheä, liikutettu ääni. — Tämä on surun huone, herra pastori, sairaus on raskas risti, mutta mitä ovat ruumiin vaivat sieluntuskien rinnalla.
Hän vääntelihe levottomana vuoteellaan: — Tuska jäytää minua, minun täytyy astua Jumalan tuomioistuimen eteen tänä yönä, kenties jo tämän tunnin kuluessa, ja "kauheaa on langeta elävän Jumalan käsiin", joll'ei meillä ole "puolustajaa Isän tykönä." Ja semmoinen on minulla ollut tai olen luullut olevan aina tähän asti, mutta nyt "Hän on kätkenyt kasvonsa minulta." Sanat tulivat katkonaisina ja ääni oli sortunut.
Allén istuutui vuoteen viereen, selvitti äänensä ja alkoi puheensa. Ensin kyselemällä yhtä ja toista, mutta sitte alkoi hän puhua yksin, ajatukset alkoivat muotoutua kauniiksi, onnistuneiksi lauseiksi. Menestys virkisti häntä, hän alkoi puhua yhä lämpimämmin, mutta kuta innokkaammaksi hän tuli, sitä kalpeammaksi ja synkemmäksi muuttui sairas, ainoastaan kuumeiset kädet liikkuivat levottomasti peitteen päällä.
Kun pastori lopetti, ei kuulunut huoneessa muuta ääntä kuin seinäkellon yksitoikkoinen tikutus. Mutta äkkiä kohosi sairas istualleen ja kuin uhaten ojensi hän oikean kätensä nuorta pastoria kohden: — Kauniita sanoja, herra pastori, kauniita sanoja, mutta tyhjiä, oi, voi! "Henki yksin tekee eläväksi, vaan liha kuolettaa," — Minä viheliäinen, mitä voin minä toivoa häneltä?
Tuskallisesti huudahtaen vaipui hän takaisin vuoteelleen, ja tuo huuto, se tunkeusi miekan tavoin nuoren pastorin sydämmeen. Oliko tuo kauhea tuomio todellakin totta, oliko hänen kaunis esitelmänsä ainoastaan sanoja, hengettömiä sanoja?
Ensi kertaa selveni hänelle nyt oma sisäinen olemuksensa, kuin olisi välähtävä salama sitä valaissut. Mikä pitäisi pappi oleman? Oi, sielujen lääkäri! Koko hänen toimensahan juuri oli sielunhoitoa, ja sitä ei voi toimittaa yksin ruumiillisilla voimilla. Ei, ei koskaan! Nyt selveni hänelle, että papin tulee olla pappi hengessä ja totuudessa, muuten on hän kelvoton kantamaan papillista pukuaan. Voi häntä, joka ajattelemattomasi ja leivän tähden antausi sille uralle, ja totisesti saa hän rangaistuksensa, tuon rangaistuksen, joka nyt niin armottomasti painoi häntä: istua kuolinvuoteen ääressä, kuulla huudettavan lohdutusta ja apua, eikä voida auttaa.
Jumalan sana on syvä ja rikas lähde, mutta tuo nuori mies ei voinut siitä ammentaa mitään. Kuolevan epätoivoiset huokaukset ajoivat tuskanhien hänen otsalleen ja sieluntuskissaan kallistausi hän vuoteen ylitse ja sanoi: — Rakas isäntä, me olemme yhtä avuttomia molemmat, minä ja te.
— Niin, minä olen väärin antanut noutaa teidät tänne; jos olisin sen tietänyt, niin olisin lähettänyt hakemaan Johannes Nygårdia, hän ei koskaan jättäisi minua hädässä avuttomaksi.