Nyt oli Liisa ollut jo neljättä kuukautta naimisissa, emäntänä eräässä vanhassa hökkelissä Lehtolan kylässä, jonne tohtori oli asettunut asumaan. Liisa ei ollut tosin tottunut loistavaan eikä lellittelevään elämään, vaan päin vastoin mitä suurimpaan yksinkertaisuuteen, mutta hänen uusi kotinsa oli kurjempi kuin hän koskaan oli voinut aavistaa. Kun hän ensi päivää katseli noita mustia seiniä, joilla yksinkertaiset tapetit repaleina riippuivat, tuota noen mustuttamaa kakluunia ja vanhuuttaan lahonneita ikkunanlautoja, valtasi hänet selittämätön lohduttomuuden tunne. Ovet olivat vinossa mikä minnekin, tuskin ainoatakaan niistä voi lukita ja parittomat huonekalut näyttivät kulkeneen jo monissa huutokaupoissa ennenkuin olivat tänne eksyneet.

Ei voinut juuri moittia tohtoria siitä, että hän tahtoi liialla loistolla nuoren vaimonsa silmät soaista. Ei, hän sai heti nähdä peittelemättömän todellisuuden ja sen siksi alastonna, että se täytti hänen mielensä äänettömällä epätoivolla. Hän ajatteli nyt tätä kaikkea, istuessaan vetoisessa keittiössään suitsuavan tulen ääressä. Vasta kun vesi pannussa alkoi kiehua, havahtui hän unelmistaan. Reippaasti nosti hän pannun tulelta, täytti posliinikannun vedellä ja meni sitte viereiseen huoneeseen totitarjotinta järjestämään. Se oli tuttua työtä, noiden kolmen kuukauden ajalla oli hän lukemattomat kerrat tehnyt samat temput. Pitäjän nimismies Anton Lindström ja apteekkari Orell, jotka asuivat samassa kylässä, olivat tohtorilassa melkein jokapäiväisvieraita. He voivat istua kaiket illat korttiensa ja totilasiensa ääressä ja kaikesta päättäen oli heillä hyvin hauskaakin. Hauskaa — sepä se juuri ihmetyttikin Liisaa; hän oli muutamia kertoja seisonut tuolla sisässä miehensä tuolin takana ja katsellut kuinka he sekoittelivat korttejaan ja löivät niitä pöydälle. Tuo kaikki oli hänestä niin perin yksitoikkoista, ett'ei hän ollenkaan käsittänyt mikä siinä olisi huvittavaa eikä tohtorikaan välittänyt neuvoa hänelle pelin salaisuuksia. Koko peli ei kuulunut Liisalle vähäkään, hänellä ei ollut mitään tekemistä miehensä puuhissa, tohtori kyllä piti huolen siitä, että hänelle selvisi missä oli miehen ja naisen toimialan raja.

Ja työtäkin oli Liisalla kyllin, kuten ainakin semmoisessa talossa, jossa kaikki on ylösalaisin. Mutta työ ei sujunut hänen mielestään täällä yhtä hyvin kuin ennen pappilassa. Siellä voi toisinaan joku työ tulla niin tehdyksi, ett'ei siihen tarvinnut kajota moniin aikoihin, mutta tässä lahonneessa talossa, johon tomu ja hämähäkinseitit näyttivät aivan pesiytyneen, ei näyttänyt mistään työstä tulevan koskaan valmista.

Tohtorin vaattehisto kaipasi niinikään perinpohjaisen uudistuksen; mutta kun ei Liisalla ollut ompelukonetta, mainitsi hän kerran tohtorille, että semmoinenkin tarvittaisiin. Tohtorista oli ompelukone kuitenkin kokonaan tarpeeton, mitäpä naisilla oikeastaan olisi tekemistä, jos koneet tekisivät kaikki heidän työnsä, arveli hän. Ja sillä hyvä! Liisa ei suinkaan tahtonut vaivata häntä alituisilla rukouksillaan. Hän koetti vain työskennellä joka päivä voimiensa mukaan, vaikka tuntuikin työnteko jotenkin yhden tekevältä. Ja kun joskus noiden pelaavain miesten kimeät naurunpurskahdukset tunkeusivat hänen korviinsa, istuessaan yksinään työnsä ääressä, kohosi omituinen, katkera hymy hänen yhteenpuristetuille huulilleen.

Sepä kumma, että toisilla ihmisillä voi täällä olla hauskaa, täällä, jossa hän olisi voinut kuolla sulasta ikävyydestä. Sitte tarttui hän taasen ompeluunsa käsiksi samalla välinpitämättömyydellä kuin ennenkin, ajatusten kulkiessa omaa uraansa. Elämä oli ikävää, läpeensä jokapäiväistä; jos hän joskus oli uskaltanut toivoa valoisammin, niin tiesi hän nyt, ett'ei hänellä ollut mitään toivomista vastaisuudessa.

* * * * *

Joulu oli tullut, surullinen joulu Liisalle. Pappilassakin olivat jouluvalmistukset olleet hyvin vaatimattomat, mutta siellä vallitsi kuitenkin juhlatunnelma koko talossa kun pojat tulivat koulusta kotiin ja nuo monet juhlapäivät soivat vapautta ja lepoa.

— Tohtorinna ei ole vielä saanut ostaa ainoatakaan tuoretta munaa — uskoi piika-Lotta apteekkarin Eriikalle kahden kesken. Rusinat ja saframi eivät tulleet kysymykseenkään, sillä tohtori riiteli jok'ainoasta pennistä, jonka hän antoi taloustarpeisiin, sen hän, Lotta, kyllä tiesi.

Tuo puhe oli totta, liiankin totta. Liisa oli aikoja sitte huomannut, että tohtori oli raha-asioissa turhan tarkka, melkein ahne. Hän rukousti toisinaan useampia päiviä perättäin muutamia pennejä taloudellisia ostoksiaan varten ja hänen ilonsa olisi ollut rajaton, jos tohtori olisi antanut hänelle kuukausittain jonkun määrätyn summan, vaikkapa sitte pienemmänkin, jota hän olisi voinut mielensä mukaan hallita. Mutta siitä ei tohtori tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän voi tuntikausia jankata jonkun särkyneen lampunlasin tähden, tai liiallisesta tikkujen tuhlaamisesta ja monesta muusta vähäpätöisyydestä. Ja jos Liisa koetti puolustaa itseään tai Lottaa, niin silloinkos hän vasta törkeäksi äityi ja selitti painokkain lausein, että miehellä täytynee toki omassa huoneessaan olla oikeus puhua suunsa puhtaaksi.

Liisa ei tosin ollut mikään hellätunteinen nainen, mutta nämä kohtaukset tuottivat hänelle kuitenkin avioliittonsa ensi aikoina monta katkeraa kyyneltä. Mutta hän itki yksinäisyydessä, hän oli liian ylpeä salliakseen miehensä niitä huomata.