Häntä hiukan epäillytti antautua kulkemaan tietä pitkin, sillä ilta oli vielä koko lailla valoisa. Mutta hänen tuumiessaan siinä metsän reunassa, tuli muuan talonpoika ajaen pitkin tietä hiljalleen kylästä päin. Salamana välähti hänessä ajatus, että tässä kenties avautuisi hyvä tilaisuus pikemmin päästä koko seudulta ja siten tulla lähemmä matkan päämaalia, tuota kaukaista rautatienasemaa. Kun hän tarkkaan katseltuaan huomasi miehen aivan tuntemattomaksi, läheni hän häntä ja tervehti hyvää iltaa kohteliaasti. Sitte kysyi hän mihin mies matkustaa ja saatuaan itselleen soveltuvan vastauksen ja kuultuaan, että ukko taipui ottamaan hänet kärryilleen, nousi hän reippaasti hänen viereensä, nukkuva Paula käsivarrellaan.

Ukko näytti olevan hyväntahtoinen vanhus ja niihin harvoihin kysymyksiin, jotka hän Liisalle teki, voi tämä totuudenmukaisesti vastata. Liisa ilmoitti rehellisesti matkan varsinaiseksi tarkoitukseksi pääkaupungin, mutta että hän mietiskeli, miten hän voisi päästä läheiselle rautatienasemalle ja kysyi, voisiko hän tietää olisiko hänen kotikylässään — pari penikulmaa Lehtolasta — ketään, joka olisi halukas kyyditsemään häntä kohtuhinnasta. Ukko tuumiskeli hetkisen ja sanoi sitte, että "naapurin Kalle se kyllä kyytiin kyhäytyy, se kun onkin oikein semmoinen kyydinajaja". Liisan matkaa näytti onni suosivan, hän oli tyytyväinen ja he jatkoivat matkaa parhaassa sovussa, pikku Paulan nauttiessa yhä häiriytymättömänä lapsen virkistävää, levollista unta.

Niin oli Liisa pannut lähtönsä toimeen kuin mitä yksinkertaisimman ja vähäpätöisimmän asian, vaikka se kylläkin kokeneemmasta ja maailman oloihin perehtyneemmästä olisi näyttänyt mahdottomalta. Mutta Liisa, hän hylki kotiansa, tunsi vastenmieliseltä elää kauvemmin yksissä miehensä kanssa ja tahtoi siksi koko nuoren sielunsa elonvoimaisella tarmolla vapautua noista vihattavista siteistä — varsinkin kun hän ei tuntenut mitään sisäistä ääntä, joka olisi puhunut velvollisuuksien täyttämisestä. Sen vuoksi olikin hän jättänyt kotinsa, hänen menettelönsä oli täydellisesti hänen luonteensa mukaista — hän oli luonnonlapsi, hänen lahjansa olivat kehittymättä, kenties olivat ne rikkaat, hänen täytyi raivata itselleen oman ominaisen tien tai — sortua.

* * * * *

Valoisan, tyynen kevätyön helmassa lepäsi kylä tohtorin palatessa vihdoinkin kotiinsa. Tavallisine raskaine askeleineen kulki hän eteisen läpi omaan huoneeseensa, jättääkseen sinne hattunsa ja päällystakkinsa. Liisa luonnollisestikin odotti, milloin hän saisi panna iltasen pöytään, semmoinen oli hänellä tapa. Ei ainoatakaan tulta ollut sytytetty, mutta lapsi luultavasti nukkui hyvin ja Liisasta itsestään oli mieluista hämyhetken pidolla kulutella aikaansa.

Talo tunnusti tohtorista tänä iltana ihmeteltävän hiljaiselta. Ruokailuhuoneeseen tultuaan etsi hänen silmänsä ikkunan äärestä tuota sorjaa vartaloa, joka tavallisesti kevyesti nousi heti hänen ovea avatessaan. Mutta nyt oli hänen paikkansa tyhjä.

— Liisa, missä sinä olet, Liisa! huusi hän. Ei vastausta. Hän avasi keittiön oven ja kurkisti sinne, mutta sielläkään ei ollut ainoata ihmistä, ei edes Lotan äänekästä kuorsausta kuulunut. Harmistuneena kääntyi hän ympäri. Voiko Liisa todellakin olla niin ajattelematon, että lähtee kävelylle näin myöhään ja jättää lapsen yksikseen kotiin?

Hän meni kätkyen luo, mutta pysähtyi hämmästyneenä: pienoista ei ollutkaan siellä, peite oli viskattu syrjään ja vuode oli tyhjänä.

— Tuhat tulimmaista — tohtori löi otsaansa — onko tuo nyt laitaa mennä sydänyönä vieraisille rintalapsi mukana, luonnollisestikin on Liisa neiti Orellin luona, kiusattuja nuo naiset ja niiden ijankaikkiset pärpätykset. Tohtori oli nälkäinen, hän oli ottanut ystävänsä nimismiehen luona ryypyn, pari, ja konjakki se kyllä ruokaa vaatii. Hän istui kuitenkin pöytään, joskin murrutuulella ja kävi käsiksi Liisan maukkaisiin ruokiin, katsellen silloin tällöin levottomasti ikkunaan, nähdäkseen milloin Liisa palajaisi. Mutta Liisaapa ei kuulunutkaan ja lisääntyvä katkeruus mielessään päätti tohtori lähteä naapuriin kadonneita etsimään.

Pihalle tultuaan huomasi hän apteekkarin tulet jo olevan sammuksissa, koko talo näytti olevan unen helmoissa. Hän seisoi hetkisen apteekkarin yökellon vieressä tuumien, mutta sitte soitti hän kelloa harmistuneen malttamattomuudella. Apteekkari itse tulikin heti päästämään hänet sisään, luullen jollekin kuolevalle lääkkeitä haettavan.