— Ei suinkaan, päin vastoin pyhittää sävel sanat.
Anna ei vastannut tähän mitään ja äitikin vaihtoi puheen ainetta, hänellä ei ollut koskaan tapana pitää pitkiä varoituspuheita, mutta sittekin ymmärsi Anna varsin hyvin, ett'ei äitinsä ollut hänen tyytyväinen, tarvittiin vain pieni, tuskin huomattava silmäkulmain rypistys tämän selvittämiseksi. Eipä tosiaankaan ollut ketään niin hyvää ja kelpo ihmistä kuin tuo äiti, ainoastaan sielunasioissa eivät he ymmärtäneet toisiaan, siinä vain eroitus.
Seuraavan päivän iltapuolella kulki tuo nuori tyttö kevein askelin torin poikki neuvosmies Hellsbergin upeaa taloa kohden. Hän oli niin iloinen ja sydämmensä sykki tavallista kevyemmin, melkein tanssien kupeltihe hän eteenpäin ja kenstisti kuin konsaan itse Liina rouvalla heilui tuo pieni pystynenä ilmassa. Hänen ollessaan näin iloisena, raittiit ruusut vielä poskia somistain, voi selvästi huomata miten paljon äiti ja tytär olivat toistensa näköisiä.
Neuvoksetar nyökäytti hänelle päätään kuvastinlasisesta ikkunasta, jonka ääressä hän istui tavallisella paikallaan heijastuskuvaimen takana, jota hän nimitti "observatoriokseen". Kielikellot väittivät, että hän istui siinä "uutisia utelemassa" ja tuo juttu huvitti suuresti niin hyvin häntä itseään kuin leikkisää miestänsäkin.
Eteisessä tervehti Annaa pieni lihava Titti, koko talon lemmikki ja heti sen jälkeen hänen emäntänsä, joka sydämmellisesti syleili nuorta vierastaan.
— Etpä tiedä, miten kummisetäsi on täällä istunut kello kädessä aina siitä saakka kun hän nousi päivällisettoneltaan — sanoi hän naurussa suin. Hän on niin eloisa, kuten tiedät, ja minä olen säilyttänyt sinulle ruokasalin seinäloukossa kappaleen Vapun kermaleivosta; muista nyt vaan kehua sitä, niin saatpa nähdä, miten eukko tulee mielihyviinsä.
— Sen lupaan, kummitätini.
— Ja nyt kummisedän luo! Hän tarttui tytön käteen ja vei hänen vierashuoneesen, missä vanha neuvosmies Hellsberg istui rullatuolissaan, kihtitautihiset, flanellinkappaleella verhotut jalkansa leväten pienellä tyynyllä. Ukon ystävälliset silmät loistivat riemastuksesta nähdessään lemmikkinsä tulevan. Anna olikin molempain vanhain silmäteränen, ja heidän helläin katseittensa kirkastamassa valossa näyttäysi hän kaikessa pirteässä suloudessaan.
Annakin tunsi itsensä aivan kuin toiseksi ihmiseksi tässä kodissa, joka aina lapsuudesta pitäin oli ollut hänelle niin rakas, yksin ilmakin tuntui tässä huoneessa paljon kevyemmältä ja vapaammalta, ja tieto siitä, että kaikki mitä hän täällä puhui ja teki, ymmärrettiin aina oikein, lisäsi vielä hänen riemastustaan ja irrallisuuden tunnettaan. Neuvoksettarella oli myös aivan erikoinen kyky voittaa ihmisten luottamusta ja kotinsa teki hän mitä mieluisimmaksi turvapaikaksi heille; Annasta oli jokainoa huonekalu tässä suuressa rakennuksessa hänelle rakas, erittäinkin oli hän innostunut tuohon vanhankodikkaasen vierashuoneesen. Vanha mahonkisohva ja raskaat, vaaleankellahtavalla damastilla verhotut nojatuolit, kiinalaisesta silkistä tehty vanha tulenvarjostin, pieni kaappi hoikkine, arvokkailla anttiikisilla posliinimuodostuksilla somistetuine kierujalkoineen todistivat huoneen vanhaa varakkuutta ja hienoon aistiin yhdistettyä hyvinvointia. Kiinnittävin vetovoima oli kuitenkin tuolla rullatuolissa istuvalla harmaantuneella ukolla, joka kaikista tuskistaan ja vaivoistaan huolimatta kuitenkin aina säilytti reippaan leikillisyytensä, jonka vuoksi vastapuolue nimittikin häntä "auttamattomaksi kevytmieleksi", ja talon muhoilevalla, vielä nuorenvehmaalla emännällä, joka hyväntahtoisine, ajattelevine silmineen ja valtaavan äidillisenä aina näytti ajattelevan vaan toisten rattoisuutta, jolla oli suopea silmäys ja hyvä sana jokaisella.
Oli kyllä semmoisia, jotka arvelivat, ett'ei ole mikään kummakaan olla tuommoisella leppeällä tuulella neuvoksetar Hellsbergin oloissa, koskaan kun ei tarvitse taistella puutetta ja murhetta vastaan. Ja totta puhuen ei neuvoksetar ollutkaan tarvinnut kokea mitään puutetta taloudellisessa suhteessa, mutta surua oli kyllä tullut hänenkin osakseen, vieläpä katkerinta surua. Hänen armas tyttärensä oli nimittäin kuollut juuri kukkeimmillaan ja siten muuntanut osan noita mustia hiuksia harmaiksi. Kenties olikin Anna hänelle niin rakas juuri sen vuoksi, että hän muistutti hänen "pientä Augustaansa".