— Voitko sinä pahoin, äiti? kuiskasi Paula levottomasti.
— En, pikku tyttöseni, en minä ole kipeä — ja Liisa astui päättävästi viimmeisen porrasastuimen ja astui hämärään, autioon eteiseen. Sitte avasi hän tohtorin huoneeseen vievän tutun oven.
Leveä, nahalla päällystetty sohva oli muutettu sairasvuoteeksi ja aurinko, joka ammottavien, autioiden ikkunoiden kautta tunkeusi sisään, lankesi terävästi tuon kokoonkutistuneen jättiläisen vartalolle, joka puolittain istuen nojausi tyynyjä vasten. Tohtorissa oli tapahtunut todellakin kauhistuttava muutos, hänen suuret, karkeat kasvonsa olivat kellastuneet ja vanhettuneet, silmät asuivat syvällä kuopissaan ja vaaleanharmaja tukka riippui tuuheana otsalla.
— Isä, rakas isä rukka! — kevyesti kuin keijukainen oli Paula rientänyt epätasaisen, matottoman lattian poikki ja polvistunut sairaan viereen.
Tohtorin suuri käsi hapuili saamattomana Paulan kättä.
— Oletko sinä hyvin kipeä, isä? Isä teki myöntävän liikkeen.
— Heti kun saimme kuulla, mitä oli tapahtunut, läksimme matkalle sinun luoksesi, sanoi Liisa, istuutuen tuolille vuoteen viereen niin levollisena, kuin olisi hänen paikkansa ollut juuri siinä. — Paula oli niin innoissaan päästäkseen tervehtämään isäänsä ja minä arvelin, että kai sinä tarvitset sairaanhoitajankin. Onko vanha Lotta vielä täällä?
— Ei, hän meni naimisiin viimme vuonna; tätä nykyä on minulla vanha kuuro akka, koko talous on rappiolla, sanoi tohtori katkonaisesti.
— Miten kuuma täällä on ja aurinko paahtaa sinua vasten kasvoja. Meidän täytyy asettaa uudin toiseen ikkunaan, sanoi Liisa, avaten varjopuolella olevan ikkunan, niin että vilpoisa ilmavirta pääsi tunkeumaan huoneeseen. — Paula pienoiseni, näitkö sinä mihin meidän matkalaukkumme joutui?
— Se jäi apteekin portaille, sanoi Miina neiti, joka juuri astui sisään.