* * * * *
Se oli Liisan onneksi, että hänellä oli tämmöinen vakuutus tukenaan nyt seuraavina päivinä. Hänen onnistui saada sen ystävänsä, joka kesän aikana oli hoitanut hänen tointaan myymälässä, pysähtymään edelleenkin hänen tilalleen, joten hänellä oli aikaa joka päivä käydä sairasta hoitamassa. Se ei kenties enää kauvan tarvitsisikaan hänen huolenpitoaan — semmoinen oli hänen nykyinen tilansa. Ja jos Liisa kerran tohtorin vaimona oli syvästi rikkonut häntä vastaan, tahtoi hän nyt hädän hetkenä uskollisena ystävänä sovittaa rikoksensa. Ja jos tohtorin piakkoin täytyisi mennä tuonen joen ylitse, toivoi hän sydämmestään voivansa levittää ijäisyyden valoa kuolon hämärään kammioon.
Kauvan ei hänen tarvinnut olla epätietoinen lääkärein ajatuksesta tohtorin jalan suhteen. Loppupäätös pidetyssä keskustelussa oli, että jalan poikkisahaaminen oli ainoa pelastuskeino ja professori itse kääntyi Liisan puoleen kysyäkseen hänen mielipidettään — hän, samoinkuin sairaanhoitajattaretkin, pitivät luonnollisestikin häntä tohtorin vaimona.
Liisa ei miettinyt kauvan: — Jos se on ainoa keino, katson minä puolestani empimisen sulaksi mahdottomuudeksi, sanoi hän päättävästi.
Professori toivoi, että hän itse puhuisi "miehensä" kanssa asiasta. Liisa lupasi, leikkauksen pitäisi viivyttelemättä tapahtua.
Keskustelu oli tapahtunut käytävässä sairaskamarin kohdalla ja kun Liisa meni sisään, katsoi tohtori häntä tarkasti: — Minä tiedän sinun ajatuksesi, sanoi hän lyhyesti — nuo suopeat herrat uhkaavat sahata minulta jalan?
Liisa ei vastannut heti, vaan istuutui, tarttuen hänen käteensä: — Sinun tarkkaa lääkärinsilmääsi ei voi pettää, Frans, sanoi hän — eikä ole ollut tarkoituskaan salata sinulta tätä raskasta totuutta. — Hän vaikeni ja katseli syvän vakavasti sairaan otsalle vähitellen kihoavia hikipisaroita.
— Minä tiedän, miltä jalan katkaiseminen tuntuu, olen itse kerran sahannut jalan eräältä raukalta, se ei ole leikkiä se, saat uskoa, ja sitte — on koko tuo kärsimys kenties turhaa! — Vaivoin kuuluivat nämä viimmeiset sanat hänen kuivilta huuliltaan.
— Professori ei tahdo pakottaa sinua, mutta hän sanoi sen ainoaksi keinoksi, minkä enää voi tehdä — sinä tulit liian myöhään, sanoi Liisa hiljaan.
— Minä arvasin sen kyllä, mumisi tohtori, joka katsettaan hivauttamatta katseli pienen oksan muodostamaa tummempaa täplää ovenkehyksessä. Minä en välittänyt koko asiasta, kävi sitte kuinka tahansa!