Annan kulkiessa kotiinsa tältä vierailultaan, tuli joku reippain askelin hänen jälessään käytävällä ja samalla kuului iloinen ääni: — Hyvää iltaa, pikku sisarueni!
— Iltaa, Juho; mistä sinä tulet?
— Kaupungin kellarista ja sinä Hellsbergistä, eikö niin? Setä kai oli kerrassaan oivallinen!
— Hän oli iloinen ja ystävällinen, kuten tavallisesti, vastasi Anna hymyillen veikon omituiselle puhetavalle. — Tuletko kotiin minun kanssani?
— En, en millään muotoa — hän veti kelpo siemauksen äsken sytyttämästään sikaarista. — Saat sen uskoa, että meillä on ollut aika hauskaa herra Wolfgangin kanssa, hän on aito miehiä. — —
— Sekö saksalainen kauppamatkustaja, joka oli eilen isän luona?
— Hän juuri, mutta juuri kun hänen parhaimmat kokkapuheensa olivat ylimmillään, muistui mieleeni sähkösanoma, jonka lähettämisestä vielä tänä iltana olin antanut lupauksen isälleni; ja aika olikin paras, jos vain kerkiän sen toimittaa ennen lennätintoimiston sulkemista.
— Mutta sitte tulet sinä kuitenkin kotiin, Juho?
— En suinkaan, vunukkaiseni, me syömme hiukan iltapalasta saksalaisen luona numero viidessä — hän matkustaa yöllä.
Anna huokasi. — Tiedätkö, että äiti näyttää niin murheelliselta aina milloin vain sinun paikkasi illallispöydässä on tyhjä — sanoi hän.