— Oo, minä en pelkää koskaan, vakuutti Anna. — Muuten en ole vielä tullut ajatelleeksikaan, että illat olisivat mitään pimeitä; minä tulen juuri neiti Rosqvistin luota.
— Vai niin, minä ajattelin myös käydä tänä iltana siellä, vaan käveltyäni siitä ohitse, huomasin jo liian myöhäiseksi. Neiti varmaankin on käynyt kelpo äitinsä asialla?
— Eipä niin, äiti ei edes tiedä koko käynnistä, minä vein vaan pienen rahalahjan kummitädiltäni neuvoksetar Hellsbergiltä.
— Todellakin!
— Se näyttää ihmetyttävän teitä, sanoi nuori tyttö hiukan kiihkeästi. Hän tunsi usein tämmöistä mielentilaa pastori Törneä kohtaan, vaikka se hyvin harvoin puhkesi sanoiksi.
— Eipä ensinkään, minä olen kyllä kuullut kerrottavan, että hän on hyvä köyhiä kohtaan, vaikk'en minä koskaan ole nähnyt häntä heidän luonaan.
— Niin, kummitätin on toisinaan hyvin vaikea liikkua hengen ahdistuksensa vuoksi, ja nykyjään on hänen täytynyt sulkeutua useiksi viikoiksi sisään hellittämättömän katarrin vuoksi.
— Sitä en minä ole ollenkaan tietänyt, vastasi hän kokonaan katuvaisena.
— Minun kummitätini tapana on koettaa anneissaan suoriutua niin vähällä melulla kuin mahdollista, jatkoi Anna edelleen jotenkin kiihtyneenä, vaan luulenpa, ett'ette te, herra pastori, ole vielä oppinut antamaan oikeata arvoa hänen jalolle ja suuremmoiselle luonteelleen.
— Sen myönnän kernaasti, vastasi hän melkein nöyrästi. — Hän on erittäin ystävällinen ja luulenpa hänen olevan toisena äitinä teille, neiti Anna?