— Minäkö — ooh, matkustaisinko minäkin — sitä en ole tullut koskaan ajatelleeksi!
Hänen vanha, hyvä ystävänsä katseli häntä kauvan ja vakavasti, hän ajatteli niitä viittauksia, jotka Liina rouva oli antanut huuliltaan luiskahtaa hänen viimme käynnillään, jotain semmoista toivetta, että Anna kenties pian kääntyy saman hengen lapseksi — vieläpä joksikin muuksikin, niinkuin hänelle oli selvinnyt pastori Törnen edellisenä päivänä tekemän vierailun johdosta. Nyt hän vielä näki tuon säteilyn Annan silmissä ja melkein tyttömäisen punan nousevan hänen vaaleille poskilleen, milloin kuuli nimeään mainittavan. Sanomattakin selvää oli, että hän rakasti tuota nuorta tyttöä, tietäen myöskin hyvin vanhempain toiveet hänen suhteensa.
Mutta mitä arveli Anna itse asiasta? Hänen katseensa ilme ei muuttunut vähintäkään puhuessaan pastori Törnestä, ei myös voinut huomata pienintäkään punastumisen merkkiä.
Hetkisen perusteellisesti mietittyään tuli neuvoksetar siihen päätökseen, että Anna oli aivan tietämätön mistään lämpimämmistä tunteista, ja hän ihmetteli suuresti, miten tuo nuori pastori ei ollut voinut saada niitä hereille.
Seuraava viikko meni Juhoa matkalle varustaissa. Rouva Montell puuhasi virkeästi, siksi olikin kaikki tuon nuoren miehen äidin-huoliteltaviin kuuluvat matkatarpeet mitä hienoimmassa ja upeimmassa kunnossa, hyvin täytetystä rahapussista sai taasen isä pitää huolen. Se tuntui ukosta raskaalta, sillä hän tiesi, mikä arvo oli noilla kauniilla seteleillä, jotka siirtyivät kassasta pojan pussiin, pojan, joka hyvin vähän tiesi näistä asioista, ja joka tähän asti oli ansainnut niistä tuskin yhtään ainoata omalla työllään. Toisinaan taasen vipuehti hänen mielessään se, että hän oli ollut liian myöntyväinen kun oli kysymys matkasta, mutta mikä oli kerran tehty, se pysyi tehtynä ja kenties olisi Juho palattuaan tyytyväisempi omaan maailmaansa, ja sekin jo korvaisi hyvin matkakustannukset.
Eräänä kauniina, keväisenä sunnuntai-ehtoopäivänä piti pastori Törne raamatunselityksen rouva Ringvallin luona. Tuo vanha rouva oli nyt niin heikko, että hän vietti suurimman osan päivästäkin sinisillä ja valkoisilla verhoilla varustetussa sängyssään, harmaja pää päänalaisella leväten. Hän oli säilyttänyt henkiset voimansa heikkenemättöminä, mutta iho oli käynyt pergamentin kellerväksi ja nuo sammuvat silmät näyttivät Annasta entistä elottomammilta ja ilmeettömämmiltä.
Kuinka mielellään olisikaan Anna tämmöisenä valoisana päivänä lähtenyt metsään kävelemään, etsiäkseen sinivuokkoja päivänpaisteisilta mäenrinteiltä. Mutta se ei voinut tulla kysymykseenkään, vaan hänen piti istua isoäidin kamarissa kahdenkertaisten ikkunain ja alaslaskettujen verhojen takana, missä painustava ilma ja menehdyttävä vari teki olon aivan sietämättömäksi. Kansaakin oli kokoontunut melkoisesti, sillä kaikki halusivat nähdä vanhaa Ringvallin rouvaa ja rouva Montellille oli kerrassaan vaikeus saada heille kaikille tiloja. Annasta tuntui tämä kerrassaan suvaitsemattomalta pyhäinpalvelukselta ja tuskan hiki kihoili hänen otsalleen. Kokouneet lauloivat veisun toisensa jälkeen, odotellen pastoria, mutta laulu kuului aivan häkäytetyltä tämmöisessä kuumuudessa.
Vihdoinkin tuli pastori, hän oli käynyt muutaman sairaan luona tämän viimme hetkenä. Hän näyttikin sen vuoksi väsyneeltä ja puhekin oli, kuten luonnollista, tavallista raukeampaa. Ruumiillinen täytyy toisinaan vaikuttaa henkiseen, olkoonpa tuo henkilö sitten vaikka kohta mitä ihastuttavin puhuja, tuumaili Anna. Mutta itse asiassa se oli yhden tekevä: kaikki, mitä hän sanoi, löysi vastakaikunsa kuulijoissa, kunhan he vain olivat vakuutettuja siitä, että papilla oli oikea usko, sai hän puhua miten halusi. He eivät vaivanneet itseään ajattelemalla, pappi teki sen heidän puolestaan, he ottivat aivan yksinkertaisesti vastaan, mitä hän heille antoi, kuin laiskat kuokkavieraat ainakin.
Hänen tämänpäiväinen puheensa oli alituista ennen kuullun märehtimistä, höystettynä uudistetuilla raamatunlauseilla, jotka olivat jokaiselle niin tuttuja, että ne aivan sulasta tottumuksesta sujahtivat ohi korvien.
Anna katseli ympärilleen kokoutuneiden erillaisia kasvojenluomuksia, useat näyttivät niin henkevän hartailta, toiset taasen aivan tylsiltä. Hänen huomionsa kiintyi väkisin tuohon paksuun, rasvaiseen teurastajaan, joka kissansilmineen tirroitti eteensä ja jonka uskottomuudesta pientä kaiskeravartista, etäisessä nurkassa istuvaa vaimoaan kohtaan hän oli kuullut kerrottavan, hän huomasi Pitkän-Kaisan, jonka sanottiin pitävän salakapakkaa ja köyhäin vuokralaistansa ovienreijissä kuuntelevan matamini Kinnulan. Kaikkia näitä kehoitettiin aina vaan uskomaan, vaan ei koskaan panemaan arvoa töitten ansiolle. Ja se oli kyllä oikein, mutta miksi ei hän samalla myös toistellut että "usko ilman töitä on kuollut", usko, joka ei ilmene rakkauden elähyttämässä vaikutuksessa, on sulaa pilkantekoa. Nämä ihmiset voivat mennä täältä jokapäiväisiin toimiinsa samassa mielentilassa ja samoilla taipumuksilla, vakuutettuina siitä, että kun he vain uskovat, niin saavat he elää miten tahtovat.