— Ei, ei, vastasi hän herttaisesti, ja se valaisee usein kirkkaimmin silloin kuin maa on pimeä, sen olen minä itse kokenut.
Pastori puristi kiitollisesti hänen kättään, tuo lämmin osanotto teki hänelle niin hyvää, mutta kun hän innokkaasti kehoitti pastoria käymään saliin iltaselle, kiitti tämä ystävällisesti ja päättävästi: — Huomenna on myöskin päivä, rakas mamselli Rask.
— Mutta minun täytyy sanoa, että huomispäivä tapailee usein olemaan aika veijari, tuumi vanhus hymyillen, ainakin minun kelpo munakokkeliani kohtaan se on semmoinen!
Pastori hymyili: — Hyvää yötä, ystäväiseni!
— Hyvää yötä, hyvää yötä!
Pastori vetäysi noihin pieniin ylishuoneisiinsa, joissa hän asui, ne olivat matalia, varustettu vaaleaksi valaistuilla tiilikakluuneilla, huonekalut olivat mamselli Raskin vanhempain perintöä, ikkunain verhot omatekoisia. Makuuhuoneen ikkuna oli tuon hiljaisen kadun puolella ja siinä avautuvaa näköalaa rajoitti vanha keltaiseksi maalattu lauta-aita, jonka ylitse levittihe nyörinpunoja Paulsonin puutarhasta pistäyvät tuuheat oksat. Pastorilla ei ollutkaan siis tämän ikkunan ääressä juuri mitään näkemistä, mutta hän asettui siihen sen vuoksi, että sen edessä oli hänen kirjoituspöytänsä ja hän oli tottunut ajattelemaan ja työskentelemään juuri tässä paikassa.
Hän ei sytyttänyt kynttilää, mutta verhoomattoman ikkunan kautta tunkeusi kuun valo supistettuna valovirtana hänen alaskuuristauneen päänsä ylitse, hivautellen välkkyviä laineitaan tuolle kuluneelle mutta puhtaaksi pestylle lattialle ja noille seinillä riippuville, raamatullisia tapauksia kuvaaville kivipiirroksille. Mutta pastorin katse ei tarkannut näitä, se tähysi syvemmälle hänen istuessaan siinä liikkumattomana, vaipuneena aatemereen, jonka tämän päivän tapahtumat olivat panneet kuohuvaan liikkeesen.
Miten paljon olikaan tänään tapahtunut, kova musertava isku oli hänet aivan kuin maahan lysmistänyt. Hänen kaunis unelmansa maallisesta onnesta oli murrettu ja hajalleen revitty ja hänen sydämmensä vertavuotavat haavat kirvelivät. Mutta kaikki ei ollut siinä: ne sanat, jotka Anna lausui, olivat tulisina nuolina lävistäneet hänen sydämmensä tavalla, jota hän ei voinut selittää. Hän ajatteli koko kulunutta elämäänsä, miten hän köyhästä pojasta oli hellittämättömän taistelun kautta askel askeleelta päässyt eteenpäin, miten vakaisen taistelun hän oli kestänyt juuri nuorukaisijän kynnyksellä, jolloin hänen henkielämänsä sai suuntansa ja myös määräsi hänen maallisen kutsumuksensa. Tuo taistelu oli ollut hänelle ankara, lain raskaan taakan alle orjuuttava, ollen vähällä musertaa ja saattaa hänen epäilyksen partaalle. Mutta juuri silloin sai hän erään kristillismielisen toverinsa kautta tiedon vapauttavasta armosta, joka kohotti hänet valoon, vapauteen ja onneen. Oliko sitte ihme jos hän — tultuaan papiksi — tunsi itsensä pakotetuksi myös muille julistamaan tätä valtavan selittämätöntä armoa, joka oli hänen oma riemunsa ja autuutensa. Hän ei voinut tehdä toisin, hänen täytyi puhua sydämmensä kyllyydestä, vapauttaakseen ne, jotka vielä olivat, kuten hän itse muinen, sidottuna lain orjuuteen.
Hän ei itse mielestään kuulunut mihinkään erityiseen kirkolliseen puolueeseen, mutta pian huomasi hän kuitenkin aivan tietämättään liittyneensä oman mielipiteensä heimolaisiin. Muuan entinen lukutoveri, joka oli muuttanut mielipidettään ja antaunut lakitieteilijäksi, nimitti häntä eräänä päivänä "heränneeksi papiksi" ja vakuutti että hän nyt kuului mahtavaan ja laajalle levinneesen puolueesen. Hän ei ymmärtänyt sitä silloin, mutta sittemmin huomasi hän, että tuossa puheessa oli paljon totuutta, hän huomasi, että kaikkialla ojennettiin hänelle ystävällisiä käsiä ja toivotettiin tervetulleeksi. Lukuaikoinaan oli hän elänyt niukalla ruoalla ja palellut kehnoissa vaatteissa, nyt sai hän myötään hyvää tarkoittavia lahjoja, useinkaan aavistamatta kuka antaja oli, hän sai ainoastaan pienen viittauksen että lahjoittaja oli joku uskoveli tai pikemminkin — sisar.
Ystävänsä olivat neuvoneet häntä muuttamaan X:ään, eikä hän ollut koskaan tuntenut selvemmin kuinka joku näkymätön, katkeamaton side yhdisti tämän paikkakunnan samanuskoista joukkoa, joka nyt etsi hänessä henkistä keskipistettään. Kaikki nämä kohtelivat häntä mitä sydämmellisimmin — toisin ajattelevia ei hän juuri monia tuntenutkaan — eikä noilla tuhannenlaisilla ystävyydenosoituksilla ollut koskaan mitään rajaa. Ja ne viihdyttivät häntä, hän tunsi itsensä turvalliseksi ja onnelliseksi.