Tohtori nyökäytti myöntävästi. —
— Sanokaa vain miten minun tulee häntä hoitaa, minä en ole mitään unhottava.
— Ette kyllä, sen tiedän, te olette oivallinen sairaanhoitaja, Liina rouva; mutta alkakaa nyt ensin tuosta nuoresta neidistä, joka on pyörtymäisillään — ei tarvitse nähdä kuin pennin lantin kokoisen haavan, niin jo alkaa huulet vaaleta, varsin on toisista aineista kuin äiti.
Anna oli tarttunut käsiksi muutamaan tuolinselustimeen ja piti siitä suonenvetoisesti kiinni, mutta häntä ei saanut vaalenemaan tuon pienen haavan näkeminen, vaan muuan toinen ajatus, kauhea, hirvittävä aavistus. Tohtori oli selittänyt miten pyssy oli tapaturmassa lauennut veljen kaatuessa vuoren rinteellä ja sanonut "se on siis selvää", hän huomasi myös äidin luulevan sen vahingossa tapahtuneen, mutta mitä voisi, mitä uskaltaisi hän itse ajatella tästä? Juho oli ollut niin sairalloinen ja alakuloinen, ajatus että hän hetkisen epäilyksen valtaamana — hän ei kyennyt ajattelemaan sen pitemmälle, hänen silmänsä sulkeutuivat ja kuin unessa kuuli hän tohtorin sanovan: — Antakaa hänelle lasi vettä, se on samalla ohitse!
— Ei, ei! vastasi hän, kirvahtaen suoraksi voimiaan ponnistaen — minä en pyörry.
— Niin no, vaan kaukana ei se missään tapauksessa ollut, pikku ystäväiseni, sanoi tuo tuikea ukko ystävällisesti. Anna oli ollut hänen oikea lemmikkinsä aina siitä pitäin kun hänen onnistui pelastaa tyttönen kuristustaudista lapsena ollessaan.
Tuskaisia ja levottomia olivat seuraavat tunnit; Juho makasi lähes koko ajan huumoksissa, herra Montell käveli käsiään väännellen ympäri huonetta äidin istuessa koko ajan sairaan vuoteen vieressä ja tarkatessa pienempiäkin muutoksia. Hän suvaitsi Annan tuskin ojentavan kättään avuksi sairaanhoidossa: — Minä olen niin tottunut siihen — sanoi hän tyynen estävästi ja kun isään ei vaikuttaneet mitkään lohdutukset eikä osaaottavat sanat, jäi tuo nuori tyttö kokonaan omia pelottavia ajatuksiaan akkiloimaan.
Kyytimieheltä oli luonollisestikin kyselty kaikkea aivan perinpohjaisesti ennenkun häntä päästettiin lähtemään.
— Nuorella herralla on tapana metsästysmatkoilla ollessaan tulla usein heidän taloonsa ja pyytää kuppi kahvia tai lasi maitoa, kertoi mies. Edellisenä päivänä oli hän puolenpäivän tienoissa ollut heillä ja tilannut itselleen yömajan, mutta kun ei häntä illalla kuulunut tulevaksi, luultiin hänen yöpyneen jonnekin muualla. Aamulla ani varhain, kuin isäntä miehineen meni metsään hakkuulle, löysivät he hänet lumelta aivan sen äkkisyvän jyrkänteen alta, jota kansa nimittää "Velhovuoreksi". Lumessa olevista jäljistä voi selvään nähdä kuinka hän oli luisunut alas kallionsyrjältä, joka todellisuudessa oli aivan sileän jääiljangon peittämä, vaikka sen päälle oli päivällä höytyellyt hiukan lunta; kallionhalkeimessa kasvoi muuan mutkikas mänty ja rikkirepeytyneestä hihan kyynäspäästä näkyi, että se oli tarttunut siihen kiinni, ja silloin oli hänen pyssynsä lauennut. Kun he löysivät hänen, makasi hän levitetyin käsin suullaan maassa, se oli oikea Jumalan varjelus, ett'ei hän paleltunut yöllä, mutta hänellä oli lammasnahkainen takki ja, kummallista kyllä, oli ilmakin illan tullen leutoutunut.
Siinä oli melkein kaikki mitä he saivat tietää tapahtuneesta onnettomuudesta, mutta asian syvällisintä puolta ei voinut kukaan, ei kyytimies eikä kukaan muu valaista, ajatteli Anna vapisevin sydämmin.