Juho naurahti surunvoittoisesti. — Se on siis hyväksi sinulle, pikku siskoni, koska se tekee sinut onnelliseksi, sanoi hän hiljaan.
— Jos sinäkin voisit tulla samanlaiseksi, Juho, kuiskasi hän; haluaisitko sinä puhutella pastori Törneä.
Hänen kasvonsa sävähtivät jäykiksi ja kylmiksi: — Ei, sanoi hän tuimasti; sen verran olen minä pitkin elämääni kiusautunut pappeihin ja heidän puheisinsa ett'en minä halua ketään heistä luokseni kuolinhetkenäni. Jos kenenkään ihmisen sanoihin voin luottaa, niin voin juuri sinun sanoihisi, Anna; mutta toisen vakuutus ei voi auttaa toista kuolonsyvyyden ylitse ja mitä luulisit sinä muuten tämmöisellä maailmanlapsella kuin minulla voivan olla odotettavana siellä toisella puolella? — Hän puhui tavattoman tyynesti, mutta niin jäätävän toivottomasti, että Annan sydän oli tuskasta haljeta; pakottavana kaipuuna ikävöi hän kaunopuheisuuden lahjaa, voidakseen mitä palavimmilla sanoilla johtaa hänen sielunsa armon lähteelle. Mutta hänen kielensä oli kuin kiinni sidottuna ja suuren heikkoutensa tunnossa turvautui hän Jumalan rajattomaan laupeuteen: — Herra Jeesus, auta meitä! tunkeusi hänen vapisevilta huuliltaan.
Kun tohtori Wester seuraavana aamupäivänä astui sairaan huoneesen, havaitsi hänen tarkka silmänsä, että tavaton muutos oli tapahtunut sairaan tilassa. Piirteet olivat käyneet teräviksi, silmät elottomiksi ja sisäänpainuneiksi sekä iho kellahtavaksi, kaikista näkyi että kuolon työ oli jo alkanut.
— Minusta tuntuu Juho tänään puhuvan paljon helpommin, sanoi rouva Montell toiveikkaasti. Yöllä hän niinikään nukkui useita tuntia.
Tuo kokenut lääkäri läheni sairasta ja tarttui hänen herpouneesen käteensä, hänen tutkiva silmänsä kiinnittyi noihin tyynyllä lepääviin vaaleihin kasvoihin ja kun hän kohtasi äkkiä nuoren miehen katseen, ymmärsi hän sanoitta niiden selvää kieltä: — Sanokaa hänelle, että kuolontaistelu on käynnissä. Sairaasta kohotti hän katseensa pääpuolessa seisovaan Annaan ja havaitsi hänenkin kasvoillaan tuon saman visseyden, äiti yksin istui rauhaisana kuolinvuoteen vieressä.
— Ehkä me annamme nuorelle ystävällemme jotain rauhoittavaa, sanoi hän ja tuossa karmeassa äänessä voi huomata harvinaisen, väräjän soinnun; — hän tarvitsee ennen kaikkea — lepoa. Hän laski harmajan päänsä alas, asettaen korvansa sairaan rintaa vasten, oliko se todellakin vielä nuorukaissydän, joka tykkäeli noin raukean väsähtäneesti!
— Valmistakaa häntä varovasti, sanoi Juho soinnuttomalla äänellä hänen korvaansa. Tohtori nyökäytti päätään ja rouva Montell seurasi häntä ulos.
— Äiti parka, hetki on tullut, kuiskasi Juho.
— Jumala häntä vahvistakoon! sanoi Anna, ottaen Juhon käden omaansa.