Äiti oli tosin joskus vienyt hänen mukanaan n.s. "hengellisiin esitelmiin", joissa esiintyi maailmankuuluja saarnaajia. Sitä vaati hyvä tapa, ja vapaaherratar ei suinkaan tahtonut olla "hyviä tapoja" vastaan, mutta kirkossakäynti Herraa ylistävine menoineen oli tälle nuorelle tytölle aivan tuntematon.
Isän puhe Jumalasta oli perin häilyvää, se oli puhetta "korkeimmasta olennosta" ja antoi Ainolle sen käsityksen, että Jumala olisi jossain äärettömässä avaruudessa, josta maa kaikkineen on äärettömiin eroitettu. Isä oli sanonut, että ihmisessä asustaa siveellinen voima, jonka avulla hänen tulee taistella saastaisia himoja, kaikkea alhaista, pimeää ja epäjaloa vastaan, ja siten saavuttaa se rauha ja selvyys, jonka vapaa, valistunut ihmishenki tulee omata.
Semmoista uskontoa opetettiin Ainolle, uskontoa, jota hän ymmärsi ja voi omata, sillä koko tuon autuuden voi kuka hyvänsä itse luoda, kunhan vain oli tahdonlujuutta. Olla hyvä, sehän oli varsin helppoa — kateus, luottamattomuus ja ylpeys, miten alhaista se olikaan; vapaa henki tahtoo kohota korkealle, korkeammalle kaikkia pikkumaisuuksia, ja sieltä korkeudestaan katsella, huomaamatta niitä, jotka täällä alempana vielä kilvoitellen kulkevat. Tämmöinen ajatussuunta kajasti Ainon varmassa katseessa, hän kulki tietään tyyneenä, huoletonna, aivan kuin eroitettuna häntä ympäröivästä surujen, kärsimysten, synnin ja taistelun maailmasta, jossa kuitenkin itää jumalainen elonsiemen monessa kurjassa ihmissydämmessä.
* * * * *
Kun Aino tuli rippikoulu ikään, sanoi äiti erään kerran: — Mutta pitäisi kai meidän toimittaa tyttö rippikouluunkin; se nyt on kerran tapana ja tarpeellinenkin maailman tähden. Me kyllä puolestamme panemme sille hyvin vähän arvoa, vaan eihän se pääse tyttö naimisiinkaan ripille lukematta.
— Tarkoitat kai, ett'ei hän saa kirkollista vihkimistä, sanoi mies ivallisesti hymyillen. — Mutta sanohan, ystäväiseni, onko tuokin sinusta olevinaan jotain niin tärkeää. Kun me vietimme häitämme ja seisoimme papin edessä, tunsin vain vastenmielisyyttä ja inhoa koko tuota naurettavaa temppuilemista kohtaan. Toivoin silloin pääseväni rauhaan kaikilta kysymyksiltä ja saavani sinut vaimokseni ilman moisia mutkia.
Vapaaherratar teki kädellään torjuvan liikkeen: — Mutta vihkimisessä on kuitenkin jotain juhlallista!
— Tottumuksen mahtia kaikki, ystäväiseni, sanoi vapaaherra kylmästi. — Jos Ainolla itsellään ei ole halua ripillekäyntiin, niin en suinkaan häntä milloinkaan siihen pakoita, kaikkein vähimmän vastaisen avioliiton tähden. Kun kerran tulemme niin pitkälle, selvinnemme siitä jollain muullakin tavalla. Valistus kohoo päivä päivältä jätin askelin, kuka tietää miksi tämäkin kohta vielä muuttuu?
Vapaaherratar nyökkäsi päällään suostumuksensa merkiksi.
Ja Ainolla ei ollut mitään halua rippikouluun, miksipä hän semmoista olisi halunnut, hän, joka ei koskaan vähintäkään kaivannut "pappien uskontoa", joksi isä sitä nimitti. Sehän olisi ollut vain hengen polkemista, tuumihe tyttö. Isä oli perin onnellinen tämän päätöksen tähden.