Nuoruus ja kauneus, yhdistettynä arvoon ja rikkauteen, tekee aina syvän vaikutuksen. Niinpä veti tämäkin nuori tyttö ensi hetkestä pitäin tuntuvaa huomiota puoleensa. Päivän sankarit liehuivat hänen ympärillään, häntä ihailtiin ja ihmeteltiin, ja näyttipä kuin olisi tämä häntä miellyttänyt, sillä melkein kiihkeällä innolla antausi hän huvien pyörteeseen. Seuraelämä vei häneltä päivät, usein pitkältä öitäkin jatkoksi, ja niin suloiselta kuin tuntuikin isästä nähdä lemmikkinsä voittokulkuja, nähdä hänet iloisena, kauniina ja ihailtuna, tuntui melkein pettymykseltä, että juuri hänen Ainonsa, hänen ylpeytensä, niin kaikkineen antausi huveille, juuri kuin ei hänellä ja noilla muilla tytöillä mitään eroa olisikaan. Aino ei puhunut nyt enään milloinkaan luvuista eikä tullut enään hänen luokseen tutkimaan ja kyselemään, kuten entisaikaan.
Surulla ajatteli hän, että elämällä aina on pettymyksensäkin. Vaan senhän voi jo edeltäpäinkin aavistaa, kunhan ei tytön terveys vain kärsisi. Hän ei nimittäin ollut tottunut semmoiseen luonnottomaan elintapaan; mutta nyt vallitsi kuosi houkkamaisine vaatimuksineen ja vaati sokeaa kuuliaisuutta.
Tätä menoa oli kestänyt jo useita kuukausia, kun Aino eräänä iltana valitti päänsärkyä, pistoa rinnassa ja vilunpuistutuksia.
Vanhemmat, jotka eivät olleet tottuneet näkemään häntä kipeänä, lähettivät heti lääkärin. Tämä selitti, että Ainossa oli vilustumisesta johtunut lievä keuhkotulehdus. Hän ei ollut tottunut koskaan mitään kärsimään, hän valitti ja oli kärsimätön kuin pieni lapsi, osoittaen lukemattomia oikkuja. Mutta mikäli voimat heikkonivat, sikäli tuli hän myös rauhallisemmaksi, maaten vihdoin tuntikausia aivan hiljaa, silmät suljettuina.
Lääkärillä oli aluksi mitä parhaimmat toiveet taudin pikaisesta parantumisesta, varsinkin kun Ainolla oli harvinaisen vahva ruumiinrakennus. Mutta pian tuli hän levottomaksi ja huomasi velvollisuudekseen ilmoittaa vanhemmille, että tauti oli tuimentunut.
Hämmästys, melkein toivottomuus valtasi heidät, luonnatenkin isän. Koskihan tuo hänen lemmikkiään, hänen aitohelmyttään; ja vaikk'ei ainoatakaan pelvon sanaa päässyt hänen huuliltaan, kuvautui kuitenkin hänen kalpeissa, riutuneissa kasvoissaan kalvava levottomuus. Aino huomasi sen ja alkoi akkiloita syytä tähän, vakoellen jokaista vanhempainsa silmäystä, jokaista hänen läheisyydessään puoliääneen kuiskattua sanaa. Syynä täytyi olla jotain — jotain hirveää, isän kasvonsävystä ja äidin itkeneistä silmistä päättäen.
Koskisiko se hänen sairauttaan? Jos se olisikin vaarallista! Ei, hän karkoitti nuo ajatukset mielestään. Mutta ne tulivat takaisin yhä uudelleen ja yhä uhkaavampina, ja unettomien öiden pitkinä tunteina, kun kuume tulisimmin poltteli, kaikui lakkaamatta hänen korviinsa pieni, varsin pieni sana: kuolema, kuolema! Voisiko niin tapahtua, voisiko näin nuori ihminen kuolla? Voi, liiankin mahdollista! kuului joka puolelta, sitä puhuivat kaikki ne ruumissaatot, kaikki ne surevat isät ja itkevät äidit, jotka nyt muistuivat hänen mieleensä.
Kun lääkäri seuraavana päivänä seisoi hänen vuoteensa vieressä, puhui hän toiveikkaasti, mutta silmänilmeessä ja äänensävyssä kuvastuva vakavuus kaikui hänelle kauheana totuutena, soitti hänelle kuolonkelloja. Kuolema, kuolema!
Lääkärin mentyä tuli isä ja istui hänen viereensä. Hän silitteli Ainon kauniita hiuksia ja hyväili hänen levottomia, kuumia sormiaan: — Sinä voit nyt paremmin, eikö niin?
— Isä, sanoi hän, kohoten kiihkeästi vuoteellaan, — isä, minun täytyy kuolla, minä tiedän sen; olen lukenut sen teidän kasvoistanne, ja tänään näin sen lääkärin silmistä. Kuolema on kauheata, oi, auta isä! Hän kietoi käsivartensa isän ympärille ja painautui suonenvetoisesti vavisten häneen kiinni. Tuota vankkaa miestä puistutti kauttaaltaan raju vilunväristys: — Älä puhu niin, lapseni, sanoi hän, hyväillen yhä innokkaammin noita pieniä kätösiä. — Sinä tulet pian terveeksi!